maanantai 7. syyskuuta 2015

Kirjaimellisesti syyskuu

Vielä edellisenä viikonloppuna ajattelin, että puiden lehdet ovat todella vihreitä vuodenaikaan nähden ja on vielä todella kesäistä ja lämmintä, mutta tiistaiaamuna viedessäni koiran ulos, olikin syksy. Näytti syksyltä ja tuoksui syksyltä ja tunsin syksyn ihollani. Ja haistoin ensimmäistä kertaa sen rakastamani raikkaaseen ilmaan sekoittuvan puunsavun, joka mielikuvissani on niin vahva merkki syksystä.

Ajatus syksystä tuntuu tänä vuonna vähän oudolta, koska ensimmäistä kertaa vuosiin odotin kesää, eikä kunnollista kesää tullutkaan. Minulla on jonkinlainen hassu tunne siitä, että aika vain hypähti keväästä syksyyn, ilman, että siinä välissä oli mitään. Ehkä se johtuu siitä, että niin monta kesäpäivää joutui vain viettämään sisällä sateensuojassa odottaen niitä oikeita kesäpäiviä. Ja nyt onkin jo syksy...

Minulla on ollut todella vaikea loppukesä, kaikenlainen ahdistus ja yleinen paha olo on ollut enemmänkin normi kuin satunnaista. Olen yrittänyt olla suuremmin valittamatta siitä tänne, koska siitä tulee aina niin paljon sanomista, mutta se on kuitenkin vaikuttanut postaustahtiin. Hyvin paljon energiaa menee taas pelkkään selviytymiseen ja on myös ollut vaikea keksiä aiheita. Myös viime syksy oli vaikea ja niin helpottunut kuin olenkin siitä, että keväät ovat nyt olleet helpompia, jos on pakko olla niin, että jokin vuodenaika on vaikea, mieluiten sitten vain kestäisin ne kamalat keväät ja pitäisin syksyt parhaana vuodenaikana. Haluaisin nauttia syksyn parhaista asioista, enkä pelätä pimeyttä.

Päivät vielä jotenkin menee, koska yritän olla ajattelematta liikoja ja pitää itseäni kiireisenä tekemällä jotakin, mutta öisin, kun yrittää nukkua, kaikki mahdollinen hyökkää kimppuun, enkä saa nukuttua tai heräilen koko ajan tai näen painajaisia. Yhtä  tuttuani puri käärme ja hänen mielestään oli hyvä idea kertoa koko tapahtuma minulle hyvin yksityiskohtaisesti, joten ei varmasti tarvitse edes kertoa, mistä minä näen painajaisia...

Osa ongelmaa on se, että kun ei ole vain tätä masennusta, joka kaiketi on lähinnä jonkinlainen kemiallinen ongelma aivoissani, vaan on myös suru lapsettomuudesta ja hirveä pelko vanhempieni ikääntymisestä ja myös yksinäisyys, jotka varmasti jo keskenään tekisivät elämästä vaikeaa. Mutta kun siihen lisätään se kemiallinen puoli, olo muuttuu hirveäksi. Kaikki yhdessä muodostaa päässäni ahdistavan kaaoksen, enkä tiedä, mistä loppujen lopuksi tunnen oloni pahimmaksi. En tiedä kuuluuko tunne kaaoksesta jokaisen ihmisen tunnemaailmaan, vai onko se jokin oma juttuni, mutta se on yksi kamalimmista tunteista, minkä tiedän. Se on niin kaikenkattava, sillä on omat värinsä ja sen tuntuu iholla ja ihon alla ja siihen liittyy jonkinlaista kitkasta aiheutuvaa ääntä ja aaltomaista liikettä. Ne yksittäiset asiat, joista tunnen surua tai jotka ahdistaa tai jotka pelottaa ovat kuin jonkinlaisia eri harmaiden sävyjen niljakkaita, kuumia punoksia, jotka kietoutuvat toisiinsa ja ne hankaavat ihoani sisältäpäin ja ne aiheuttavat kuin lievää merisairautta, jonkinlaista keinuvaa tunnetta.  Se on ihan hirveä tunne, minusta tuntuu, kuin voisin räjähtää niihin. Silloin ei maailmassa ole olemassa mitään muuta, vain se tunne. 

Olen todella väsynyt tähän ja minulta alkaa olla keinot lopussa. Nuorena sai apua siitä, että pystyi vielä jotenkin huijaamaan itseään, että ehkä jonain päivänä... Mutta se jokin päivä meni aikoja sitten ja nyt joudun elämään sen tosiasian kanssa, että mitään hyvää ei ole luvassa. Olen taas pelännyt vanhempieni kuolemaa ihan hirveästi ja myös pimeys on alkanut tuntua pelottavalta. Jotkuthan sanovat, että pimeydenpelko on kuolemanpelkoa, mutta olen aina pitänyt pimeyttä rauhoittavana ja turvallisena. Se on aina antanut minulle tunteen näkymättömyydestä ja jonkinlaisen luvan vain olla ja rauhoittua, mikä on tuntunut hyvältä. Mutta nyt se tuntuu painostavalta ja uhkaavalta.

Olen ajatellut sitä, että ihmisillä on taipumus pitää kotiaan turvallisena paikkana, vaikka ulkona pimeydessä pelottaisikin, tuntee helpotusta, kun pääsee omaan kotiinsa lukittujen ovien taakse. Mutta oikeasti meitä suojaa kodin ulkopuolisilta kauhuilta vain muutaman millin paksuinen lasi, jonka kuka tahansa voi rikkoa milloin tahansa niin halutessaan. Minulla on yleensä ikkuna auki öisin ja joskus minusta tuntuu, kuin voisin kuulla kaikkien niiden uhkien ja pelkojen kiertelevän ulkona. Koiranikin on ollut rauhaton; en tiedä, tarttuuko minun pelkoni häneen vai reagoiko hän muihin eläimiin ulkona. Yleensä tunnen oloni syksyisin rauhalliseksi ja turvalliseksi, mutta tänä vuonna on toisin. Myös kylmyys tuntuu uhkaavalta. Minua ei ole koskaan haitannut kovakaan pakkanen, mutta jo parina viime vuonna olen tiedostanut sen, että yksi ihmisen perustarpeista on suoja ja kylmyys todella voi tappaa. Olen toki sen aina tiennyt, mutta se on alkanut tuntua kovin konkreettiselta.

Minusta tuntuu, kuin missään ei enää olisi turvallista paikka, johon voisin käpertyä odottamaan parempia aikoja ja oloni parantumista. Kirjoissa ja elokuvissa aina hahmojen vaikeat ajat ohitetaan vaikka näyttämällä, miten vuodenajat vaihtuu tai kuukaudet etenee kalenterissa kuin ne vain katoaisivat jonnekin, mutta todellisuudessa vain hyvät ajat menee ohi nopeasti, vaikeista ajoista joutuu elämään joka ikisen sekunnin. Ainakin minulla kaikki hyvät muistot myös muuttuu jotenkin unenomaisiksi tai epätodellisiksi ajan kuluessa, mutta vaikeista asioista muistaa jokaisen tunteen ja äänen ja tuoksun. Ja siinä missä hyvistä asioista jää vain muisto, kaikki pahat asiat jää osaksi itseä.

Tunnen itseni tällä hetkellä noin tuhatvuotiaaksi... Minusta tuntuu, että olen kiertänyt samaa kehää niin kauan, että se on kulunut niin syväksi, etten enää näe kuin mustat seinät kaikkialla ympärilläni. Eikä sieltä taida enää päästä poiskaan... Minua on aina ahdistanut akvaarioissa olevat hait, jotka eivät voi muuta kuin uida pientä ympyrää loputtomiin, koska jos ne lakkaavat uimasta, ne kuolevat. Tuskin niilläkään on suurta toivoa paremmasta, mutta silti ne jatkavat uimista. Hait pystyvät nukkumaan vain yhdellä aivopuoliskolla kerrallaan, minulla olisi käyttöä sille ominaisuudelle... (Mikä sen haitaideteoksen nimi oli, jokin kuoleman mahdottomuus tai vastaava...?)

Tämä alkaa kuulostaa nyt ihan joltain b-luokan roskaromaanilta, joten ehkä minun on aika mennä nukkumaan. Mutta yritän syksyn aikana alkaa taas päivittämään blogia vähän aktiivisemmin, aion yrittää alkaa liikkua enemmän, koska nyt kesällä sekin on ollut vähän ajoittaista ja ehkä minä jopa yritän taas vähän laihduttaakin... :) Ehkä! :) Ja yritän jotenkin päästä irti tästä ahdistuksesta, joskin yleensä siihen on auttanut vain aika.

Hauskaa syksyistä viikkoa! :)

9 kommenttia:

  1. Voi ei, J.B! Tarvitset oikeasti psykiatrin apua, ei tuo ole normaalia enää vaan ihan kamalaa. Ehkä lääkitystä täytyisi muuttaa ja oikeasti, vaikka et tästä tykkääkään, keskustelu jonkun ammattilaisen kanssa olisi paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tämä minulle aika normaalia. :) Kyllä tämä taas tästä, olen voinut paljon pahemminkin. Olen vain enemmän kuin mitään kyllästynyt tähän, haluaisin tämän jo vihdoin loppuvan! Ei auta kuin odotella. :)

      Poista
  2. Hei! En tiedä, ovatko nämä neuvot ihan typeriä, mutta tällaista tuli mieleen, miten voisit saada vähän ajatuksia vaihtumaan. Yksin miettiessä tulee kaikenlaisia pelkoja mieleen asioista, joille ei voi oikeasti mitään. Onko asuinpaikkakunnallasi mitään harrastusryhmää tai kursseja? Mieti, mikä sinua oikeasti kiinnostaa ja mitä haluaisit tehdä, josta saisit itselle jotakin. Ryhmässä tapaa muita, jotkut voivat kaivata juttuseuraa myös, tai pakostakin on juteltava jotakin. Se on yllättävän antoisaa. Tai oletko ajatellut mennä mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan, SPR tms, täällä järjestävät erilaisia juttuja, joissa tarvitaan vapaaehtoisia (kirppis, työttömien ruokailu jne.). Kun voi auttaa muita, saa itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Ei ole ollenkaan typeriä neuvoja. :) Minä vain olen sellainen, että on ihan hirveän vaikea saada potkittua itsensä alkuun ja kaikki uusi tuntuu aina pelottavalta, vaikka järjellä tiedänkin, että asiat muuttuu helpommiksi, kun niihin tottuu. Olen kyllä miettinyt, että jonkinlainen vapaaehtoistyö olisi hyvä juttu minulle. Käyn tosin kielikursseilla, joten edes siellä tapaan ihmisiä. Olen istunut ranskankurssilla vuosia saman tytön vieressä ja olen jopa alkanut jutella hänen kanssaan melko luontevasti, jo se on suuri juttu minulle! :) Tosin yksi niistä "luontevista" keskusteluista koski suolistoloisia, joten harjoittelua on syytä jatkaa... :D

      Poista
  3. Tiedätkö mitä jotenkin inhoan? Sitä, kun ihmiset kirjoittavat/sanovat: "Tuo oli ihan kuin minun kynästäni/suustani". Nyt on kuitenkin niin, että tämä päivityksesi on ihan kuin minun kirjoittamani.

    Itse olen käynyt juttelemassa psykologille. Noh... Siinä auttaa se, että saa rauhassa valittaa ja jauhaa vaikka samaa asiaa joka kerta. Mitään muuta apua en ole saanut (kun ihmiset aina kehottavat, että pitäisi mennä juttelemaan jollekulle). Olen myös aikanani kokeillut masennuslääkkeitä vaihtelevalla menestyksellä - joskus niistä oli apuakin. Nykyään en käytä mitään. Koen, että kun on oikeasti todellisia syitä, mitkä tekevät elämästä todella raskasta, niin kuinka joku lääke siihen voisi auttaa? Se on myös yksi syy, miksi psykologille juttelu ei auta. Mitä vanhemmaksi elän, niin sitä vähemmän yksinäisyydestä yms. jutteleminen ylipäätään auttaa mitään. Niin; joku voisi sanoa, että lääke voisi auttaa Suhtautumaan niihin vaikeisiin asioihin eri lailla. Mutta ihminen, joka ei halua olla yksin, ei kyllä minkään pillerin avulla opi olemaan yksin. Eikä lääke ainakaan minun kohdallani ole saanut aikaan sellaista tunnetta, että "HAA! Olen uusi, positiivinen minä. Nyt tutustumaan uusiin ihmisiin" :P.

    Minua on myös alkanut ahdistaa ikäni. Koska itsekin ajattelin aina ennen; "Ehkä kuitenkin jonain päivänä". Juuri puhuin tästä siskolleni - ja elämäntilanteestani muutenkin - ja tietysti hän totesi sen, mitä kaikki muutkin eli että olen vielä nuori. Olemmehan me nuoria siihen nähden, mikä on naisen eliniänodote, mutta kyse olikin lapsien saamisesta, avioliitosta ja muusta. Nyt minua on alkanut ahdistaa hirveästi, kun siskoni on viimein ostanut talon avomiehensä kanssa. Itse olen täysin riippuvainen vanhemmistani, siis lähinnä henkisesti. Sisko elää omaa elämäänsä, ihan kuin jollain eri planeetalla. Itse koen syyllisyyttä siitä, kun käyn niin usein vanhemmillani (ja he tietävät, että minulla on vaikeaa). Ajattelen, että he ansaitsisivat jo omaa rauhaa ja oman elämän, kun molemmat lapset ovat aikuisia. Pelkään myös heidän kuolemaansa hirveästi. En oikeasti selviäisi, vaikka kuinka sanotaan, että selviäähän sitä, kun on pakko :). Olen jostain syystä nähnyt erityisesti unia isäni kuolemasta (hänellä on ollut vakavia terveysongelmia elämänsä aikana). Ne ovat aivan hirveitä unia ja herätessä helpotuksen määrä on sanoinkuvaamaton. Mutta se pistää myös miettimään, että kuolevathan he oikeasti joskus ja mitäs sitten.



    VastaaPoista
  4. Vielä jatkoa edelliseen...

    Tämä syksy on jostain syystä ollut minullekin erityisen rankka, vaikka myös rakastan tätä vuodenaikaa ja nimenomaan tuoksua! Kai se kesän välistä jääminen oli vaan niin iso asia. Sitä tosiaan odotti ja odotti, sitten tulivat ihanan lämpimät ilmat ja yhtäkkiä huomasi, että pimeä on jo kello kymmeneltä. Ja nythän se tulee vielä aikaisemmin. Olen muuten kanssa joskus miettinyt tuota, että miten pieni "suoja" meidät erottaa ulkomaailmasta kotonamme. Joskus ajattelin varsinkin sitä - jostain syystä - että takaovestani pääsisi todella helposti tänne :P. Mutta siitä ajatuksesta piti vaan päästä eroon... Sitähän tulisi lopullisesti hulluksi jos alkaisi kotonaan pelätä. Muistan serkkuni vaimon. Meitä lapsia oli silloin mummilla useita ja tämä serkkuni (kaverini isä) oli tuoreen vaimonsa kanssa meitä vahtimassa. Tämä vaimo pelkäsi jokaista raksahdusta ("Mikä ääni tuo oli"), kävi rynkyttämässä ulko-ovea vähän väliä ja siis varmistamassa, että ovi oli lukittu jne. Itse yksinäisenä olen kyllä aina ajatellut niin, että en minä mitään pelkäisi jos minulla olisi mies/perhe täällä :). Toinen serkkuni - entinen kauhuelokuvafani - minua kylläkin valisti, että ei siinä mikään mies auta jos joku demoni tulee tappamaan :D.

    Olet ihan oikeassa siinä, että hyvät hetket/tunnit/päivät ovat ohi kun sekunneissa. Huonojen hetkien aikana on välillä vaikea ihan hengittää. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin... Onko tämä oikeasti tällaista aina. Välillä mietin kyllä sitäkin, että en ainakaan ole yksin tämän tunteen kanssa, vaikka ei se paljoa auta.

    Anteeksi nyt tämä valittava kommentti :). Niinhän se on, että aika auttaa parhaiten. Ja vaikka hyvien aikojen jälkeen yleensä tämä paska jatkuu, niin sen hyvän ajan voimin jaksaa ehkä taas seuraaviin parempiin hetkiin.

    terveisin,
    Vanha lukija

    Ps. Uniongelmia on täälläkin, kuten kellonajasta näkyy :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Anteeksi, että kesti vastata, oli kaikenlaista tänään ja vasta nyt ehdin koneen ääreen. :)

      Ei tietenkään ole kiva kuulla, että muilla on samanlaisia ongelmia, mutta siitä saa silti jotain lohtua, ettei ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Ja kiva kun kommentoit, ei tietenkään tarvitse anteeksi pyydellä!

      Minä kävin opiskeluaikana niillä yths:n arviointikäynneillä ja se vain masensi entisestään, koska psykologi oli sitä mieltä, että tilanteeni oli paljon pahempi kuin mitä itse ajattelin! :D Minä olen kyllä saanut lääkkeistä apua, se ihan kaikkein pahin terä ahdistuksesta on poissa ja selviän arjesta paljon paremmin. Mutta lääkkeet pystyy korjaamaan vain sitä kemiallista ongelmaa, loppua ei pillereillä auteta. :/

      Minullekin on jotenkin olemassa vain hedelmällinen ikä. Toki olen nuori suomalaisen naisen eliniänodotteeseen nähden, mutta lastensaannin kannalta olenkin jo vanha! Ja vain sillä on minulle merkitystä.

      Varmasti sinusta on paljon iloa vanhemmillesi! Itsekkäistä syistähän lapset aina hankitaan, ei siksi, että niistä pääsisi eroon 18 vuoden kuluttua. :) Minä myös olen todella kiinni vanhemmissani ja heidän kuolemansa pelottaa minua aivan hirvittävästi. Pahinta on, että ei voi tietää, milloin ja miten, ainoastaan se on varmaa, että kukaan ei ole koskaan ollut kuolematta. Se on hirveä ajatus!

      Minä muuten ajattelen enemmänkin niin, että yksin on vähemmän pelättävää, koska ei tarvitse olla peloissaan niiden muidenkin ihmisten puolesta. Ja jos nyt unohdetaan demonit, niin ihan jo asetta vastaan melkein kuka tahansa on aika suojaton, kun ei miehetkään kai luodinkestäviä ole. :) Ja ihmiset aina sanovat, että ottivat koiran turvaksi, minä taas pelkään ihan hirveästi, että koiralleni sattuu jotakin! :D

      Uniongelmat on täälläkin kyllä niin tuttuja... Tosin tänään ajattelin yrittää mennä aikaisin nukkumaan, jos vaikka saisin nukuttua. Nukuin kyllä jonkin verran viime yönäkin, enkä nähnyt kuin yhden käärmeunen!

      Toivottavasti sinullakin on pitkä hyvä jakso edessä tai ehkä jopa lopun elämää! :)

      Poista
  5. Psykiatriset keskusteluhoidothan voivat olla hyvin erilaisia (viitaten nyt vähän tuohon edellisen anonyymin kommenttiin), ja minäkin olen sitä mieltä, että ei se pelkkä juttelu vielä itsessään auta. Toki jos on joku akuutti elämänkriisi, jo pelkästään se että toinen ihminen toimii kuulijana ja tietynlaisena peilinä, voi auttaa paljonkin. Mutta jos ihan oikeasti haluaa päästä jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin, tarvitaan usein pelkän tukea antavan keskusteluhoidon sijasta ihan varsinaista psykoterapiaa.

    Kävin itse kaksi vuotta psykoterapiassa ahdistuneisuuden vuoksi ja hyödyin ihan valtavasti. Varsinainen ahdistuneisuus väistyi aika nopeasti, ja sen jälkeen painopiste työskentelyssä olikin yleisesti elämäntilanteessani ja siinä kokemissani jumeissa. Terapeutin avulla opin ymmärtämään, millaiset lapsuudessa omaksutut vääristyneet asenteet ja uskomukset elivät vielä yhä edelleen nykyelämässäni, ja millaisia virheellisiä käsityksiä minulla oli itsestäni. Niiden asioiden oivaltaminen oli hyvin vapauttavaa. Ehkä kaikkein vaikuttavinta minun kohdallani oli kuitenkin ahdistuneisuuteen liittyvän välttämiskäyttäytymisen murtuminen.

    Olin itse jotenkin ihan alitajuisesti pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että johonkin asiaan liittyvät ikävät tunteet olivat merkki siitä, että sitä asiaa ei voi tehdä, ja siksi välttelin niitä. Esimerkiksi pelkkä ajatus siitä, että tekisin nettitreffi-ilmoituksen (minullakin suurin osa siitä tunteesta että elämäni on jumissa juonsi juurensa sinkkuuteen) aiheutti jo ihan kamalaa ahdistusta. Hiljalleen opin kuitenkin sietämään vaikeitakin tunteita ja "menemään niitä kohti". Tällä tavalla päädyin parisuhteeseen josta olin kauan haaveillut. Tuo suhde ei sitten kuitenkaan pidemmän päälle kestänyt, mutta opin itsestäni sen myötä todella paljon, ja nyt jaksan ainakin suurimman osan ajasta uskoa, että minullekin voi tapahtua hyviä asioita.

    Toki sinkkuuteen ja lapsettomuuteen liittyvä ahdistus on edelleen ajoittain voimakasta, kun minullakin on ikää jo yli 30. Noissa asioissa on niin paljon tuuristakin kiinni, että sen vuoksi tunnen aina välillä suurta epävarmuutta, kun kukaan ei voi ennustaa ehdinkö kokea asioita joita toivoisin elämässä kaikkein eniten, vaikka tekisin niiden saavuttamisen eteen kaikkeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Anteeksi, olen taas saanut ihan hirveästi roskapostiviestejä, enkä huomannut tätä sieltä joukosta. :( En ole tosiaan ollut koneella pariin päivään ja puhelimesta olen vain poistanut ilmoitukset viesteistä, kun niitä tulee taas satakin päivässä!

      Minulla ei nyt ainakaan lastensaantia ajatellen ole enää aikaan mihinkään terapiaan, minun on vain päätettävä, ryhdynkö siihen vai en. Mielipiteeni vaihtelee aika laidasta laitaan. On vaikeaa haluta niin kovasti jotakin, jonka tietää olevan moraalisesti väärin. Ja sitten taas välillä mietin, että olen aina ajatellut, että elämässä kuuluukin saada vain sen, minkä ansaitsee ja toiminut sen mukaan, joten miksi en kerrankin voisi olla itsekäs ja vain tehdä sen, minkä haluan?! Minä uskon, että pystyisin tarjoamaan lapselle hyvän lapsuuden, mutta siitä eteenpäin se on tuurista kiinni ja mitä enemmän minun geenejäni hän sattuu perimään, sitä huonompi homma! Ja sitten taas toisaalta lapsen hankkiminen on ihan aina itsekästä ja jotkut narkkarit ja juopotkin hankkii lapsia, joten... En tiedä... Olen ajatellut, että ensi kesänä minulla täytyy olla lopullinen päätös asiasta.

      Sinulle kuitenkin selvisi nettitreffailun avulla, että ulkonäkösi on riittävän hyvä parisuhdetta ajatellen, nyt vain pitää sitten löytää joku, jonka kanssa kemiat osuu kohdilleen! Ja olisihan se aikamoista tuuria, jos ihan ensimmäinen(?) poikaystävä olisi se sopiva tapaus! Uutta matoa vain koukkuun, jos mahdollista! :)

      Poista