maanantai 21. syyskuuta 2015

Vakavaa asiaa... :)

Koko viikonlopun on tuoksunut juuri siltä syksyltä, jonka tuoksua rakastan. Raikkaalta tuulelta ja puunsavulta. :) Ulkona siis. Sisällä "tuoksuu" labradorinnoutaja, joka tykkää ompuista... :/ Ja voissa kieritetty kissa. :) Äiti laittoi eilen kokonaisen kalan uuniin ja autoin häntä voitelemalla ison vuoan voilla. Meillä ei keittiössä kissat saa mennä pöydille tai tasoille, mutta ikkunan edessä on lipasto, jonka päällä ei pidetä mitään ruokaa, joten he saavat istua siinä tähyilemässä lintuja. Eilen laskin voidellun vuoan epähuomiossa siihen lipastolle mennessäni toiseen huoneeseen vastaamaan puhelimeen ja kun tulin takaisin, keskimmäinen kissa makasi pitkin pituuttaan hyvin tyytyväisen näköisenä siinä voidellussa vuoassa... En mitenkään kehunut häntä... :D Hän kyllä nuoli jonkin verran voita turkistaan, mutta ei tarpeeksi, koska nyt hänessä on lievä härskiintyneen rasvan haju. Yöks! :D

Yöt ovat edelleen olleet aivan hirveitä, en ymmärrä, mikä minua vaivaa... Päivät sujuu ihan hyvin, mutta kun tulee ilta, minulla on ihan hirveä olo ja kamalat ajatukset pyörii päässäni. Elämä tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Tajusin yksi ilta yhtä blogia lukiessani, että olen aina ajatellut, että saisin elämässä automaattisesti sen, mitä ansaitsenkin, en enempää, enkä vähempää. Minusta ei elämässä kuulu saada enempää kuin minkä ansaitsee ja minusta olisi moraalisesti väärin tavoitella asioita, joita ei kuulu saada. Tiedän toki, ettei se mene niin, vaan oikeastaan enemmänkin päinvastoin ja sekin on aina ollut asia, mitä minun on ollut hyvin vaikeaa sietää; että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä. Ainakin olen voinut omassa elämässä toimia oman moraalikäsitykseni mukaan. Mutta muut ihmiset taitavat vain ottaa, mitä haluavat, miettimättä, ovatko sen ansainneet...?

Minusta on oikein ja oikeudenmukaista, että ihminen saa täsmälleen saman verran hyviä asioita itselleen kuin on antanutkin ja minun kohdallani se saldo menee kyllä reippaasti miinuksen puolelle. Minulla ei ole ketään muuta kuin vanhempani ja vaikka yritänkin, aiheutan heille lähinnä surua ja häpeää.  Tavallaan siitä myös muodostuu ikävä kierre, koska jos olisi ystäviä ja lapsia ja kumppani, olisi koko ajan arjessa ihmisiä, joille tehdä pieniä hyviä tekoja, joista taas ansaitsisi lisää hyviä asioita itselleen. Eihän se toki ole mahdotonta yksinäisellekään, mutta vaatii paljon enemmän, kun niitä asioita pitäisi jotenkin onnistua tekemään ihan tuntemattomille. Ja onhan minulla vanhempani, mutta minussa on jokin sellainen vika, että vaikka kuinka yrittäisin, en osaa olla hyvä tytär.

Mutta mitä pitäisi tehdä, jos haluaa jotakin enemmän kuin mitään ja myös todennäköisesti pystyisi vain ottamaan haluamansa, mutta tietää sen olevan väärin? Tarkoitan siis tietysti lapsen hankkimista. Voisin kerrankin vain yrittää ottaa jotakin, jota haluan, vain siksi, että minä haluan, en mistään muusta syystä. En siksi, että ansaitsisin sen tai olisin siihen oikeutettu, vain siksi, että haluan. Enkä ainoastaan mitään aineellista asiaa, vaan toisen ihmisen, jonka koko elämä ja tulevaisuus ja onnellisuus olisi minun käsissäni ja minun vastuullani. Koska haluaisin olla äiti, koska haluaisin syyn jaksaa elää vanhaksi, myös koska haluaisin kerrankin antaa vanhemmilleni jotakin, josta tietäisin heidän tulevan onnellisiksi. Mutta ongelma on, että jos jokin menisi vikaan, minä en maksaisi siitä, hinnan maksaisi lapsi.

Tiedän, että moni tuomitsee lapsen hankkimisen yksin, mutta minusta lapsen hankkiminen on aina itsekästä, eikä heteroparisuhde ole minkäänlainen tae siitä, että lapsella olisi kaksi hyvää vanhempaa. Miettiikö heteropariskunnat sitä, ovatko he ansainneet lapsen vai pidetäänkö sitä niin kiinteänä osana parisuhdetta että ihmiset vain kokevat sen oikeudekseen? En yhtään tiedä, miten paljon muut ihmiset ajattelevat lapsen hankkimista... Näin yhden vanhan luokkakaverini vauvan kanssa ja se tuntui minusta ihan hirveän epäoikeudenmukaiselta. Sekä hän, että hänen miehensä ovat pahasti alkoholisoituneita ja heidän kaksi edellistä lastaan ovat huostaan otettuina. He eivät tainneet miettiä, onko heillä oikeus saada taas yksi lapsi... Tiedän, että tekisin parhaani, en käyttäisi alkoholia, enkä olisi väkivaltainen, vanhempieni omaisuuden ansiosta lapsen elämä olisi taloudellisesti turvattua ja ainakin voisin tarjota turvaa ja rakkautta ja uskon myös, että vanhempani olisivat hyvät isovanhemmat. Onko se tarpeeksi? Pahin uhka lapselle on minun geenini, mutta masennus ei ole kovinkaan paljon todennäköisempää kuin ylipäätään kenelle tahansa ja voisin pitää huolen, että lapsella on liikunnallisia harrastuksia, mikä toivottavasti edes vähentäisi ellei täysin poistaisi mahdollista koulukiusausta. Ja olisihan lapsella oltava ainakin geneettisesti toinenkin vanhempi, ehkä sieltä tulisi jopa hyviä geenejä.  

En todellakaan tiedä mitä tehdä... Tiedän vain, että aika alkaa loppua kesken ja minun on tehtävä päätös pian. Olisi niin helppoa, kun olisi kumppani ja voisi saada ihan oikean perheen luonnollisin keinoin. Se olisi ihan kokonaisuudessaan niin erilainen tilanne. Ja silloin sen lapsen saisi tietenkin ilmaiseksi, keinohedelmöitys on kallista puuhaa... Tiedän, että jos olisin voinut saada kumppanin, olisin myös hankkinut lapsen, vaikka sama ihminen minä silloin olisi ollut. No, paremmannäköisessä pakkauksessa, mutta se tuskin lasta kiinnostaa. Mutta tässä tilanteessa joudun tarkkaan miettimään, voinko tehdä niin... Enkä minä todellakaan tiedä. Ja niinpä en pysty nukkumaan öisin, koska päässäni pyörii vain nämä asiat.

Näin jopa yksi yö unta, jossa joku mies lahjoitti minulle muovikassillisen "materiaalia" lapsen hankintaan... Jep... Se lienee paha merkki... :D

Mutta minun pitää nyt mennä leikkaamaan ruohoa, toivottavasti viimeisen kerran tänä kesänä! Palaan taas huomenna omalle asunnolleni, joten pakko saada tehtyä se nyt, vaikka nurmikko on kyllä todella märkää...

En nyt tiedä, uskallanko julkaista tämän, pelkään, että kun tulen leikkaamasta nurmikkoa, täällä on kymmenen kommenttia, joissa sanotaan, että olen hirveä ihminen, kun edes harkitsen lapsen hankkimista... Ja saahan niinkin toki kommentoida, jos sitä mieltä on. Siksihän minä tästä oikeastaan kirjoitankin, että saisin jotain selkeyttä omiin ajatuksiini... Mutta mistä sen tietää, onko riittävän hyvä ollakseen oikeutettu saamaan lapsen? Jos jollain on siihen kysymykseen vastaus, niin olisin siitä enemmän kuin kiitollinen! :)

25 kommenttia:

  1. Niin mitähän kukin sitten oikein ansaitsee.. jos siis pitäisi tässä maailmassa saada / haluta vain ansioidensa mukaan. En itse ainakaan tiedä. Miksiköhän meillä on sitten mahdollisuus haluta, muuttaa asioita, kehittyä. Kyllä meille on omasta mielestäni annettu mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme ja tulevaisuuteen.

    Lapsen saannista... uskon, että olisit lapsellesi hyvä vanhempi. Mitä pahaa hänelle mahtaisit saada aikaan. Luulen, että lapsi saisi sinutkin ulos kuorestasi. Uskon, että moni lapsi on syntynyt huonompaankin tilanteeseen. Esimerkkinä teiniäidit, jotka ovat itsekin vielä lapsia... narkomaaniperheet, tai sitten muuten vain perheväkivaltaa ovien sisällä sisältäviä perheitä. Eiköhän jokaisella ole oikeus haluta olla vanhempi. Tämän haaveen voit toteuttaa, jos vain haluat ;) Siittä vaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai sitä ehkä itse tiedäkään täysin... Se vain jotenkin istuu minun oikeudentajuuni, että mielestäni hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita ja huonojen pitäisi saada ansionsa mukaan. Mutta eihän se aina niin mene.

      Varmasti kukaan ei tahallaan ole huono äiti, mutta ei kaikki silti onnistu. Jos ajattelen omaa äitiäni, niin ilman suuttumista tyhjästä ja sitä seuranneita kohtuuttomia rangaistuksia ja hänen alkoholismiaan hän olisi varmasti ollut hyvä äiti. Minä olen aika rauhallinen, enkä juo, joten se ei tule olemaan ongelma, vaikka varmasti alkoholismiin altistavaa geeniä kannankin. Kuten tuossa sanoinkin, niin uskon, että hän olisi hyvä isoäiti, koska hän on ollut juomatta jo pitkään ja minä pystyisin suojaamaan lasta rangaistuksilta. Mutta koskaan ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu tai millainen sitten tositilanteessa olisi. Tiedän, että yrittäisin parhaani.

      Kiitos kommentistasi! :)

      Poista
  2. Mielestäni sinulla on täysi oikeus ryhtyä äidiksi yksinään, jos itse tunnet olevasi siihen valmis. Maailma on varmasti pullollaan mainitsemasi kaltaisia perheitä; lapsia kyllä tehdään, mutta huolta ei pystytä pitämään. Jos heillä on oikeus lisääntyä, niin on kyllä yksinäisilläkin ihmisillä.

    Ja toisekseen, ei se miehen löytäminenkään niitä lapsia välttämättä tarkoita. Itse olen nyt ollut mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta joista viimeiset kaksi olen potenut yksipuolista vauvakuumetta, mieskin kyllä haluaa lapsia... sitten joskus... Jos suhteeni päättyisi, voisin itsekin harkita raskautumista yksin jos vain taloudellinen tilanne sen sallisi, en enää lähtisi uuteen suhteeseen odotelemaan, että koska mies mahdollisesti olisi valmis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Netissä puhutaan aiheesta paljon ja moni on sitä mieltä, että lapsen hankkiminen yksin on todella väärin. Mutta toisaalta en itse koe kärsineeni siitä, ettei biologinen isäni halunnut olla kanssani tekemisissä ja jäähän lapsia isättömäksi muistakin syistä. Ja niin hirveitä asioita nuo yksin lapsen hankkimista vastustavat ihmiset sanoivat, etteivät hekään kyllä mitään vuoden vanhempia taida olla...

      Totta tietysti tuokin. Miehillä se on niin helppoa, kun ei varsinaisesti ole ikärajaa lasten hankkimiselle ja mieltään voi muuttaa myöhemminkin. Naisella se on vähän toinen juttu, kun aika on rajallinen. Toivottavasti saat haluamasi perheen pian! :)

      Poista
  3. Jos minä olen jotain elämäni aikana oppinut, niin se on, että muista piittamattomilla kusipäillä menee aina paremmin. Sille luodaan jo koulussa hyvät edellytykset, eikä se muutu työpaikoilla tai edes siviilielämässä miksikään. Ja minä näen asian niin, että tavoittelematta ihminen ei saa oikeastaan mitään. En minä saisi yliopistokoulutusta, jos en olisi sitä aikanaan tavoitellut. Ei ne maisterin paperit itsestään postiluukusta kolahda. Mihin perustuu ajatus, ettet muka ansaitsisi parisuhdetta tai lasta? Mikä tekee parisuhteessa olevista sinua parempia? Jokaisella on oikeus tuntea itsensä rakastetuksi ja rakastaa. Ei minullakaan ole parisuhdetta, eikä todennäköisesti koskaan tulekaan olemaan, mutta ei se tee minusta muita huonompaa ihmistä tai vähemmän arvokasta. Eikä se myöskään tee elämästäni rakkaudetonta, vaikka siihen ei romanttista rakkautta sisällykään.

    Lapsenhankintapäätös on yksin sinun, sitä eivät muut voi, eivätkä saa tehdä. Kuuntele sydämesi ääntä. Silloin päätös varmasti on oikea. :) mutta älä tee sitä vanhempiesi tai kuvitellun statuksen kohottamisen vuoksi. Lapsen hankkiminen ei tee sinusta parempaa ihmistä tai tytärtä, eikä lapsettomuus tee sinusta millään tasolla huonompaa kuin lisääntyneet ihmiset. Mutta ei lapsen hankkiminen tekisi sinusta huonompaakaan, sinun arvosi ihmisenä ja lapsena säilyy riippumatta siitä mitä teet ja miten elät. Ihan tosi, sinä olet tuollaisena yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se vähän on, että minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa... Sehän on periaattessa ihan loogista, että elämään kertyy kaikenlaisia asioita, jos ne vain ottaa, muista viis! Kun katsoo esimerkiksi niitä kouluaikojen pahimpia kiusaajia, niin he ovat myös nykyään niitä menestyneimpiä, niitä, joilla on kaikkea. Ainakin ulospäin, muustahan ei voi tietää.

      Parisuhdetta en vain ole saanut, oli syy siihen sitten mikä tahansa. Lapsen kanssa olen huolissani omien geenieni siirtämisestä eteenpäin, koska esimerkiksi tätä masennusta en todellakaan halua jälkeläiseni perivän! Olen huolissani, että hän ei olisi onnellinen.

      Ihan itsekkäistä syistä haluaisin lapsen, haluaisin elää sellaista elämää. Toki mieluiten olisin halunnut ihan perinteisen perheen, mutta tässä iässä on ihan selvää, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan.

      Kiitos! :)

      Poista
  4. Minä sanon samaa kuin aiemmat kirjoittajat, eli jos päätät hankkia lapsen, niin se on täysin oma päätöksesi jonka suhteen et ole tilivelvollinen kenellekään. Maailmasta löytyy varmasti sekä tuomitsijoita että ymmärtäjiä, eikä kaikkia voi koskaan miellyttää.

    Katselin tuossa huvikseni sen lafkan sivuja jossa itse olen käynyt gynekologilla (kyseessä siis iso firma joka tekee hedelmöityshoitoja, itse olen käynyt siellä vaan perustarkastuksessa ja ehkäisyasioissa) ja huomasin, että ne tarjoavat sellaista "hedelmällisyyskatsausta" raskautta pohtiville naisille, ja mainostivat että se voi olla hyvä vaihtoehto vaikka raskaus ei olisikaan vielä ajankohtainen. Siinä kai tsekataan jotain hormoniarvoja ja tarkastetaan kohdun ja munasarjojen tilanne tms. Olisikohan sellainen sinulle tässä kohtaa vaihtoehto, jos varaisit jonkun tuon tyyppisen lääkärikäynnin joltain yksityiseltä klinikalta, voisit sitten samalla keskustella muutenkin lapsiaiheesta ja mahdollisten hoitojen toteuttamisesta? Siinä saisi myös vähän osviittaa sille, kuinka kiire sinulla munasarjojen tilanteen suhteen olisi, labra-arvothan antavat vähän suuntaa sille kuinka lähellä/kaukana hedelmällisyyden heikkeneminen on. Jos muistan oikein, olet nyt suunnilleen 35 ikävuoden tienoilla?

    Minäkin uskon, että sinusta voisi tulla ihan hyvä äiti. Ehkä isoimpana haasteena näkisin sen, että sinulla on hyvin suppea lähiverkosto ja ilmeisesti vanhempasikin ovat melko iäkkäitä. Lapsen kanssa kannattaisi sitten varmaan mennä paljon kerhoihin yms. että saisit/saisitte sitä kautta uusia tuttuja ja lapsenkin sosiaalinen piiri alkaisi kehittymään. Ihan pieni lapsihan nyt ei tosin vielä kodin ulkopuolista seuraa kaipaa.

    Toinen juttu mitä mietin on se, että millaisen mallin annat lapselle terveestä itsetunnosta? Sinullahan nuo itsetunto-ongelmat ovat aika huomattavia. Minun mielestäni olisi tärkeää, että lapsi oppisi vanhemmiltaan tervettä ja armollista suhtautumista omiin vikoihinsa ja heikkouksiinsa, ja tässä asiassa aika suuren mallin antaa se, miten vanhempi suhtautuu itseensä. Ja asia tietysti korostuu entisestään kun vanhempia on vain yksi.

    Toivottavasti jatkat aiheesta kirjoittelua jatkossakin, sillä minua ainakin tämä teema kiinnostaa! (kuten omastakin blogistani ehkä saattaa huomata..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku tuollainen käynti olisi varmasti hyvä idea... En vain tiedä, olenko henkisesti valmis kuulemaan, jos se ei olekaan mahdollista koskaan. Olen 35, joten teoriassa sen pitäisi vielä olla mahdollista ainakin parin vuoden ajan, mutta eihän näistä koskaan tiedä.

      Tuosta olen itsekin huolissani, kun ei minulla ole ketään muuta kuin vanhempani. Jos minulle sattuisi jotain, lapsella ei olisi ketään. Ja itsetuntokin on tietysti yksi ongelma, haluaisin kasvattaa ihmisen, joka ottaa muut huomioon ja ajattelee muitakin kuin itseään, muttei kuitenkaan anna kohdella itseään huonosti.

      Varmaankin kirjoittelen jatkossakin tästä, aihe vain on vaikea ja välillä pelkkä ajattelu uuvuttaa minut. :) Toivoisin, ettei sen täytyisi olla näin vaikeaa, mutta näin se nyt vain minun kohdallani on.

      Poista
    2. Jos sinulla kuukautiskierto toimii, niin olet edelleen täysin hedelmällinen! :)

      Poista
    3. Minulla on aina ollut ihan täysin säännöllinen kuukautiskierto ja on edelleen, mutta olen todella karvainen naiseksi, joten olen miettinyt, että onko sen takana jokin hormoniongelma, joka ehkä vaikuttaisi lastenkin saantiin.

      Poista
    4. Itse asiassa tuo kuukautisjuttu ei ole ihan niin yksinkertainen. Käytännössä kuukautiset jatkuvat vielä noin kymmenen vuotta sen jälkeen kun hedelmällisyys on jo pudonnut käytännössä olemattomiin. Vaihdevuodethan tulevat keskivertonaiselle siinä viidenkympin pinnassa, kun taas se 40 v. alkaa olla monen kohdalla takaraja raskaaksi tulemiselle. 35 vuotta pidetään rajana jonka jälkeen hedelmällisyys alkaa nopeammin pudota, mutta käytännössä suurin osa onnistunee tulemaan raskaaksi ihan helposti vielä siinä 35-40 välillä. Toki lapsen kromosomihäiriöiden yms. riski kasvaa myös iän myötä.

      Tietynlainen liikakarvoitus voi liittyä tietääkseni PCOS -sairauteen joka voi vaikeuttaa raskaaksi tuloa, mutta silloin sitä liikakarvoitusta esiintyy kai aika jotenkin tietyillä "hormonaalisilla" alueilla. Jos on kauttaaltaan runsas karvoitus, niin se lienee enemmän ihan vaan perimän sanelema juttu? Ultrallahan tuokin selviäisi, suosittelen sitä gynekäyntiä :)

      Poista
    5. ... ja siis tarkennan, että ultralla saa ainakin vähän osviittaa siitä millä tolalla munasarjat ovat, mitään varmaa diagnoosia PCOS:n suhteen sillä ei kyllä vissiin saa kun kyseessä on kuitenkin moneen tekijään liittyvä oireyhtymä.

      Poista
    6. Totta joo. Ajattelen, että 40 on minulle aivan ehdoton takaraja, siis lapsen saannille, ei raskaaksitulolle. Toisella vanhemmallani (ei biologisella) ja minulla on tasan 40 vuotta ikäeroa, enkä koe sitä liian suureksi. Mutta riskit tosiaan on neljän kympin jälkeen niin suuret, että siihen mennessä on onnistuttava. Olen päättänyt, että ensi kesänä minulla täytyy olla lopullinen päätös tehtynä.

      Jos minulla on pcos, karvaisuus on ainoa oire. Toisaalta, jos tämä on hirsutismia, tilanteen olisi pitänyt pahentua lihoessa ja parantua laihtuessa ja niin ei ole käynyt. Täytyy tosiaan joskus käydä gynellä. :)

      Poista
    7. Nimenomaan ultrassa PCOS näkyy: munarakkulat ovat sellaisia pieniä ja helminauhamaisissa muodostelmissa. Karvaisuus ei mitenkään voi olla PCOS:n ainoa oire, vaan nimenomaan tuo munasarjojen monirakkulaisuus on se keskeinen homma, ilman sitä ei kyseessä voi olla PCOS. Itselläni oli lisäksi ylipainoa, runsasta karvankasvua ja todella epäsäännölliset kuukautiset, ihan tyypilliset oireet siis. Ja karvojen määrään ei kyllä painonvaihtelut ole vaikuttaneet mitenkään.

      PCOS:n lisäksi minulla on myös pikkuinen tyttövauva. Olen itse 37-vuotias. En olisi itsekään tähän muutama vuosi takaperin uskonut, mutta mua kohtasi suuri onni ja tapasin hyvän miehen ja yhdessä saimme käsittämättömän suuren lahjan, tuon pienen ihmisen. Olin itse osittain jo hyväksynyt, että saatan jäädä PCOS:n takia lapsettomaksi, mutta lopulta tyttö sai alkunsa ihan ilman hoitoja. Tämän taustan takia mulla säätää korvaan, kun puhut lasten hankkimisesta. Lapset saadaan, ei hankita.

      En siis ehkä itse ole juuri pohtinut, onko minulla oikeutta äitiyteen - olen ajatellut sen tapahtuvan, jos se tapahtuu. Vaikka tietysti myös toivottiin ja yritettiin kovasti. Jos en olisi tavannut miestäni, olisin ehkä minäkin vakavasti pohtinut, voisinko jollain keinolla päästä yksin äidiksi. Eniten olen ehkä kokenut, että minulla olisi paljon rakkautta annettavana pienelle, ehkä se on siis oikeutukseni? Tarvitsetko sinäkään sen enempää oikeutusta? Varmasti voisit olla hyvä äiti myös yksin.

      Ota kuitenkin huomioon myös se, että äitiys ei ole aina yhtä ruusuilla tanssimista. Mulla on tietysti kokemusta vain yhdestä ihan pienestä lapsesta, mutta voin sanoa, että alku ei ainakaan ole ollut helppoa. Jo mun raskaus oli tosi vaikea, synnytys ei sen helpompi, ja tällä hetkellä en muista, milloin olisin viimeksi nukkunut yli 4 tuntia putkeen. Voin ihan suoraan sanoa, että minä en tästä yksin selviäisi, vaan mies ja kaikki läheiset ovat enemmän kuin kullankakliita. Ihmiset ovat toki erilaisia, jotkut selviävät yksinkin, ehkä sinäkin. Mutta mulle tulee mieleen, että pitäisikö sun ensin saada itsesi parempaan tasapainoon, että jaksaisit lapsen kanssa? Toki se lapsi antaa voimia kestää kaikenlaista ihan ihanalla olemassaolollaan, mutta omat ongelmat olisi silti syytä selvitellä mahdollisimman pitkälle ennen vanhemmuutta.

      Poista
    8. Jos minulla on pcos, niin karvaisuus on ainoa oire. Se pitäisi kyllä selvittää ihan alkuun...

      Koska minulla ei ole mahdollisuutta harrastaa seksiä ja saada lapsia luonnollisin keinoin, joutuisin nimenomaan yrittämään lapsen hankkimista. En tarkoittanut sitä niin, että pitäisin sitä itsestäänselvyytenä, mutta se olisi nimenomaan hankkimista minun tilanteessani, ei saamista.

      En kuvittelekaan äitiyden olevan helppoa. Ja olet varmasti oikeassa siinä, että minun pitäisi saada ensin oma elämäni kuntoon, mutta siihen ei valitettavasti enää ole aikaa. Se on kuitenkin yksi suurimmista syistä, miksi epäröin. Mutta en tässä iässä voi enää siirtää tätä kovin pitkälle, joko minun on otettava riski tai luovuttava ajatuksesta kokonaan.

      Poista
    9. Niin, karvaisuus ei tosiaan voi olla pcos:n ainoa oire. Mutta tätä asiaa on turhaa edes pohtia, ellet käy gynellä tsekkauttamassa munasarjojasi (ja mahdollisesti myös hormonitasojasi). Vaan eikös sulla noista perusoireista ole ylipainoakin..?

      En tiedä, onko siinäkään mitään luonnollista, että testailee kuukausikaupalla ovulaatiotaan ja raahaa miehen makuuhuoneeseen suurinpiirtein kellon kanssa otollista hetkinä? Tai siinä, kun ystäväni lapsettomuushoidoissa pisteli hormoneja vatsanahkaansa? Tottakai lapsen tekeminen vaatii aina sitä tekemistä, olipa keinot mitkä hyvänsä. Silti lapsi on aina lahja.

      Omaa elämää voi laittaa kuntoon myös pienin askelin, en tarkoittanut, että lapsen tullessa kaiken pitää olla täydellisesti. Ei kai meillä kellään ole. Mutta itsestään täytyy pitää huolta, henkisesti ja fyysisesti. Mikset kävisi vaikka psykologia juttelemassa?

      Poista
    10. Onhan minulla ylipainoa, mutta kun olen vuosien varrella mussuttanut melkoisen määrän kaikenlaista, se ei ehkä ole oire... Tosin minusta minun on poikkeuksellisen vaikeaa saada painoa laskemaan, joten se olisi kyllä oire. No, täytyy tosiaan käydä joskus tutkituttamassa se.

      Ja jos on niin, että minulla on pcos, se tarkoittaa, etten tule koskaan saamaan lasta. En tiedä, olenko valmis kuulemaan lopullisen tuomion.

      Miehesi ei kuitenkaan varmaan valittanut niistä makkariin raahaamisista... ;) En todellakaan pidä lapsensaamista minään itsestäänselvyytenä, mutta kun minun kohdallani ei ole toivoa onnellisesta vahingosta tai edes luonnollisesta raskaaksitulosta, niin en oikein voi vain odotella ja toivoa, vaan on ihan aktiivisesti yritettävä hankkia lapsi. Jos nyt siihen päädyn.

      Ymmärrän kyllä mielipiteesi ja itsekin todella mietin, onko minulla ihan liikaa ongelmia äitiyttä ajatellen. En ole vielä tehnyt lopullista päätöstä.

      Poista
    11. Se, mitä yritän tässä sanoa on kai lähinnä, että kaikilla meillä on ongelmamme. Eri asia on se, miten niiden kanssa elämme. Mun mielestä on turha märehtiä, että "olenko liian ongelmainen äidiksi", parempi olisi tehdä niille ongelmille jotain. Samoin on turha pelätä, että onko tää pcos, kun voi mennä lääkäriin ja ottaa asiasta selvää. Mun mielestä on tosi ristiriitaista, että sanot että lapsen suhteen sinulla on kiire, mutta menet ehkä gynelle "joskus". Joo, mahdollinen diagnoosi pelottaa, mutta pcos ei todellakaan ole lapsettomuustuomio. Sen kanssa on paljonkin tehtävissä. Ihan kokemuksesta sanon.

      Ja ihmisiä ne miehetkin on, ja haluavat olla haluttuja itsensä takia, eivät vain lapsen siittäjinä. Sanonpahan vaan, ei parisuhteetkaan oo aina niin helppoja. Enkä mielestäni kehottanut sinua odottamaan ja toivomaan, totesin vain että aktiivista toimintaa se lapsenteko on tavalla jos toisellakin, mutta mitään takeita ei kenelläkään ole mistään - ja siksi lapsi on lahja.

      Poista
    12. Toki, mutta minulla on ollut ongelmia koko aikuisikäni, enkä usko, että ne tästä enää kauheasti parantuvat.

      Minulle pcos on lapsettomuustuomio, koska minulla ei ole varaa kauhean moneen yritykseen. Jos minulla on pcos, en edes yritä, koska en voi laittaa tuhansia euroja johonkin, jonka onnistumistodennäköisyys on hyvin pieni. En kestäisi sitä henkisestikään. Ymmärrän ristiriidan, mutta minun täytyy vielä henkisesti valmistautua siihen, että saan ehkä tiedon, etten voi koskaan saada lasta.

      Poista
    13. Oletko selvittänyt ihan lääkäriltä tuon, että pcos:n kanssa hedelmöityshoitojen onnistumisen mahdollisuus on merkittävän pieni? Kuulostaa omituiselta, jos näin olisi. Tunnen kuitenkin useamman pcos-naisen, joka on tullut ongelmitta raskaaksi, pari jopa vahingossa - miksei siis raskaus oikein ajotetuilla toimenpiteillä onnistuisi? Pcos:ää on toki monen tasoista, mutta vaikeammassakin tapauksessa kierron voi saada toimimaan esim. Terolut-, Clomifem- tai Metformin-lääkkeillä (jotka ovat siis "lempeämpiä" keinoja kuin varsinaiset lapsettomuushoidot) ja jos kierto toimii, raskaus voi tietenkin onnistua.

      Mun mielestä vaan tollanen pirujen maalaaminen seinälle on niin turhaa. Enkä oikeestaan yhtään ihmettele, että ongelmat ei ratkea, jos jo etukäteen ajattelee, että ongelmat ei kuitenkaan ratkea, turha edes yrittää...

      Poista
    14. Minä en nyt oikein taida tietää kovinkaan paljoa pcos:sta... Luulin, että se tekee raskauden onnistumisen niin epätodennäköiseksi, että maksetulla keinohedelmöityksellä ei kannata edes kokeilla. Täytyy tosiaan ottaa selville.

      Jos jotain olen oppinut elämässä, niin sen, että asiat menee pieleen juuri sillä ainoalla tavalla, jota en huomannut murehtia etukäteen! Siis aina! Niinpä yritän aina ja kaikessa nähdä ennalta kaikki mahdolliset uhat, koska jos olen niistä tietoinen, ne eivät toteudu.

      Mielenterveysongelmani alkoivat jo lukion loppuaikoina, joten olisi epärealistista odottaa, että pääsisin niistä ihan kokonaan eroon. Lääkitys kuitenkin auttaa, joten katsotaan nyt...

      Poista
  5. Elämän itsetarkoitus on elämä. Olipa henkilön uskonto mikä tahansa tai olipa henkilö ateisti, ainoa asia jonka elämästä voi sanoa täydellä varmuudella on se, että elämän tarkoitus on vain se elämä, tarkemmin sanottuna lisääntyminen.

    Kaikki maailmassa tavalla tai toisella jollain tavalla johtaa elämän jatkamiseen.
    Se on varsinaisesti se jokaisen ihmisen ja eläimen kaikkein suurin ydinoikeus joka ylittää aivan kaiken.

    Oikeastaan voit kyseenalaistaa elämässäsi kaiken muun mutta et "oikeuttasi" hankkia lasta sillä se on ydinoikeutesi ja evoluution ja maailmankaikkeuden perimmäisin vaatimus ihan vain siksi että olet lisääntymiskykyinen elävä olento. Mitään muuta ei eläviltä olennoilta vaadita kuin suvunjatkamista, se on todellakin se elämän perimmäisin laki. Me ihmiset voimme sitten valita osallistummeko osaltamme elämän eteenpäinviemiseen vai emme mutta sen oikeutusta ei tarvitse etsiä.

    Lapsia syntyy erilaisiin olosuhteisiin koska elämää on oltava eri olosuhteissa ja Suomi lienee maailman paras olosuhde syntyä yhteiskunnan turvallisuuden ja turvaverkkojen takia. Minun nähdäkseni siis lapsen hankinta olisi monin tavoin hyvä asia sinulle, hyvä lapselle ja todellakin oikeutesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen siinä samaa mieltä, ettei elämällä ole muuta tarkoitusta kuin informaation siirto eteenpäin ja lajien säilyminen. Vaikka joskus, kun tätä maailmaa katsoo, ei voi olla miettämättä, että ihminen oli suuri virhe. Me olemme ainoa laji, joka tekee aivan hirvittäviä asioita toisilleen ihan vain huvikseen.

      Olen vain huolissani siitä, että olisiko lapsi onnellinen ja tyytyväinen siitä, että tuli syntyneeksi. Mutta sitä kai on täysin mahdoton ennustaa. Se on vain suuri riski otettavaksi...

      Kiitos sinullekin kommentista! :)

      Poista
  6. Voiko lapsi saada parempia lähtökohtia kuin sen, että on todella haluttu ja harkitusti "hankittu"? Minusta ei. Olen sitä mieltä, että voit halutessasi odottaa vielä hetken, mutta sinuna lähtisin toteuttamaan tätä haavetta. Koet, että haluat lapsen pelkästään itsekkäistä syistä. Minusta asiassa on kuitenkin myös ihan toinen puoli; halu hoivata ja kasvattaa ja auttaa elämässä eteenpäin uutta ihmistä niin hyvin kuin ikinä pystyy. Ei semmoinen ole itsekästä. Ei lapsen haluaminen ylipäätään ole itsekästä, se on meillä veressä. Vaikka kuinka vedettäisiin tähän Kiinan ylikansoitusta sun muuta.

    Turvaverkko on iso asia joo... En oikeastaan haluaisi käyttää tuota sanaa, koska "verkko" sanana antaa mielestäni sellaista tosi laajaa kuvaa, että sattuu sitten mitä tahansa, niin aina on joku ottamassa jostain suunnasta kiinni. Kun eihän se niin useimmilla mene. Ei, vaikka on iso suku ja kaveripiiri ja muuta. Mutta ei nykyään lapsen kanssa yksin jää :). Kuten joku mainitsikin, niin on olemassa kaikenlaisia kerhoja ja myös vaikka minkälaisia äiti-lapsi-juttuja ja ihan vaan äiti-juttujakin. Kaverillani kävi joku kunnaltakin auttamassa, kun hän oli tosi väsynyt, eikä ollut minkäänlaista "lapset huostaan"- meininkiä :P (<-- sitä tunnutaan edelleen pelkäävän, eivätkä ihmiset ns. uskalla pyytää apua, jota heille olisi tarjolla).

    En myöskään huolehtisi geeneistä. Ajattele vaikka identtisiä kaksosia! On paljon tutkimuksia siitä, miten eri kasvuympäristöissä kasvaneet lapset ovat aivan erilaisia, vaikka omaavat saman perimän. Sitä paitsi usea vanhempi pyrkii nimenomaan välttämään niitä "virheitä", mitä omassa kasvatuksessa on tehty (en viittaa tällä mitenkään sinuun, vaan puhun asiasta yleensä). Esimerkiksi minulle ja siskolleni on ns. kasvatettu todella huono itsetunto ja olen päättänyt, että tapahtui mitä tahansa, niin sitä en laita omalle lapselleni eteenpäin. Semmoisiin asioihin voi vaikuttaa. Mitä luulet; kun sinulla on paljon kokemusta esim. yksin olosta, niin eikö tunnu todennäköiseltä, että auttaisit lasta päinvastaiseen suuntaan? Kannustaisit kaverisuhteisiin jne.

    Tästähän voisi kirjoittaa vaikka mitä, mutta se on aika turhaa. Koska päätös on sinun ja mielestäni sinun tulee kuunnella vain itseäsi. Kun päätös on tehty - suuntaan tai toiseen - kaikki luonnistuu. Kun ei ole kuin se yksi suunta mihin mennä, niin asioihin keksii ratkaisut. Nyt olet paljon pahemmassa paikassa kuin tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta sikäli, että lapsen saaminen taitaa olla jonkinlainen perustavanlaatuinen tarve, joka on suurimmassa osassa meistä ja ei kai sitä olisi niin vahvana, jollei se jo itsessään olisi jonkinlainen oikeutus lapsen hankkimiselle. Tosin minulle kyllä kelpaisi vallan mainiosti adoptiolapsi, mutta en saa sellaista, joten ainoa vaihtoehto on hankkia ihan oma.

      Tosiaan olen ajatellut, että yrittäisin parhaani mukaan tehdä toisin ne asiat, jotka oman kasvatukseni johdosta on aiheuttanut vaikeuksia. Uskon, että ainakin osa sosiaalisista ongelmistani johtuu siitä, etten saanut olla kovinkaan paljon tekemisissä itseni ikäisten ihmisten kanssa, joten en oppinut heidän kieltään tai sosiaalisia kuvioitaan. En tänä päivänä osaa kommunikoida itseni ikäisten ihmisten kanssa! Lapsen kanssa varmistaisin, että hän oppii oma sukupolvensa sosiaaliset tavat.

      Olen ajatellut, että ensi kesänä minulla pitää olla lopullinen päätös. :)

      Kiitos kommentista! :)

      Poista