keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vanhanpiian helppo elämä

Yksi kymmenisen vuotta vanhempi sukulaisnainen purki elämänsä ankeutta (hänen miehensä on juoppo ja vieraissa juokseva sika) ja sanoi sitten, että on minulla helppoa, kun olen vanhapiika ja että ei ihme, että olen aina niin iloinen ja hyväntuulinen, kun minulla ei ole miestä riesanani. Jäin vähän suu auki ällistyksestä tästäkin kommentista... :D En toki koskaan puhu kenellekään mistään vaikeista asioista ja teen parhaani salatakseni suruni ja huoleni ja muutkin negatiiviset tunteet, mutta aina joskus hämmennyn siitä, miten hyvin se menee läpi. Minulla on aina tunne, etten pysty salaamaan mitään, että ihmiset tietävät minusta aivan kaiken ensivilkaisulla. Olen kertonut monta kertaa ennenkin, mutta kouluaikojeni ihastus sanoi minulle, ettei pidä minusta, koska olen aina niin hyvällä tuulella ja positiivinen. Se oli yhden äitini pahimman juomiskauden aikana, joten olin kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella tai positiivinen. Olen toki iloinen siitä, että onnistun salaamaan edes jotain asioita, mutta onhan se aika koominen ajatus, että jonkun mielestä olen kovin iloinen ja hyväntuulinen, kun todellisuudessa olen kuitenkin aika onneton. Tai nyt tällä hetkellä olen ihan ok, mutta noin kokonaisuudessaan, ei tämä minun elämäni nyt mikään varsinainen huoleton kesäpäivä ole ollut. Ei sillä, että vaihtaisin osia kyseisen sukulaisnaisen kanssa tai etteikö minunkin elämässäni olisi hyviäkin puolia, mutta... No, tajusitte pointin. :)

Kyseinen sukulainen myös vähän järkytti minut paljastamalla luonteestaan puolen, josta minulle ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan. Taidan olla vielä surkeampi ihmistuntija kuin uskonkaan... Minulle usein täällä kommenteissa sanotaan, että yksinjäämiseni johtuu luonteestani, koska ihmisestä näkee luonteen päällepäin ja ehkä muut ihmiset sitten pystyvät niin tekemään, mutta minä olen väärässä ihmisten suhteen aika useinkin ja myös yllätyn ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Se on hämmentävää. Kuulen, jos ihmiset valehtelee, mutta muuten erehdyn tuntemistanikin ihmisistä ja ajatus siitä, että muut näkee luonteen edes puhumatta on kerta kaikkiaan käsittämätön minulle! Ja sitten kun opin jotain uutta ja yllättävää kauan tuntemastani ihmisestä, minulla vie ikuisuuden jotenkin sopeutua siihen ajatukseen. Se on ahdistava tunne. Se jotenkin saa aikaan sen inhoamani kaoottisen tunteen, kun asiat ei olekaan niin, kuin kuvittelin niiden olevan.

Ja kun sukulaisahdistuksesta puhutaan, niin törmäsin yhteen juoppoon serkkuuni, joka pyysi rahaa "ruokaan". En kehdannut olla antamatta, vaikka minua harmitti joutua rahoittamaan jonkun muun juomista, kun ei minullakaan nyt mitenkään liikaa rahaa ole ja nyt minua ahdistaa ajatus, että hän alkaa soittaa ja pyytää rahaa säännöllisesti. On niin vaikea sanoa ei tuollaisessa tilanteessa... Silloin, kun vielä opiskelin, yksi sukulainen opiskeli samaan aikaan (eri koulussa ja eri alaa, mutta kuitenkin) ja hän koko ajan pyysi apua kirjallisiin töihin ja opiskeluunsa ja mikä alkoi englanniksi kirjoitettavien töiden kieliasun tarkastamisesta, aina vain lisääntyi yhä suuremmaksi osuudeksi. Sitten lopulta hän soitti minulle yhdeksältä illalla, että hänellä oli palautus viisitoistasivuisesta kirjallisesta työstä seuraavana päivänä, eikä hän ole edes aloittanut, ja koska hän on sairaana, hän ei voi tehdä sitä, joten voisinko tehdä sen hänen puolestaan. Tein siihen aikaan omaa graduani ja olin korviani myöten täynnä kaikenlaista kirjoittamista ja sanoin hänelle suoraan, että en tee. Hän suuttui niin paljon, ettei enää koskaan puhunut minulle. En tosin voi sanoa, että olisin ollut siitä pahoillani, olin halunnut päästä eroon hänen koulutöidensä tekemisestä jo pari vuotta, mutta silti podin ihan hirveää syyllisyyttä kuukausia! En tajua, miksi sen ei:n sanominen on niin vaikeaa, vaikka kohtuullinen auttaminen olisi ohitettu jo aikoja sitten... No, ehkä murehdin turhaan, ehkä hän ei edes pyydä rahaa toista kertaa, mutta kaikki tuollainen periaatteessa hölmö ja pieni aiheuttaa minulle ahdistusta.

Ei sillä, että olisin tällä hetkellä muuten mitenkään erityisen ahdistunut, olen oikeastaan ihan ok. Ja olen taas nukkunut, mikä on niin ihanaa! Olen kyllä nähnyt todella kummallisia unia, mutta olen kuitenkin nukkunut vähintään ihan kohtuullisen hyvin. Olen nyt viihdyttänyt itseäni katsellen True Blood:ia ja se on niin huono, että se on hyvä. :D En oikein tiedä, että onko siitä yritettykin tehdä hauska ja vai onko se vain niin huono, että se on tahattomasti hauska, mutta kyllä se ehdottomasti katsomisen arvoinen on. Itse asiassa se olisi jopa oikeasti hyvä, jos ei kirjan sivuhenkilöille olisi annettu osaa, vaan se perustuisi vain päähenkilön elämään. Juuri ne sivuhenkilöiden kuviot on ihan älytöntä teinidraamaroskaa, mutta päähenkilön tarina on ihan hyvä. Jospa en nyt sekoaisi lisää tämän katsomisesta... :) Toivottavasti sarjalla on erilainen loppu kuin kirjoissa, juuri se loppuratkaisu ahdisti minua. Vampyyrit muuten syövät todella epäsiististi, tuon sarjan kuvauksissa on taatusti kulunut ämpärikaupalla ketsuppia... :)

Mutta nyt pitää mennä pesemään koiraa, koska kolme ihmistä on tänään pysäyttänyt minut ja sanonut että koirani vuotaa verta ja olen joutunut selittämään, että eikun ne on puolukoita. :D Kävin metsässä keräilemässä vähän käpyjä ja en niin katsonut mitä koirani puuhailee ja kun katsoin, hän makasi puolukoiden keskellä ja ryömi eteenpäin suu auki puolukoita ahmien. Tuli vähän mieleen, että millainen koira, sellainen emäntä... :) Tai en voi sietää puolukoita, mutta jos tilalla olisi ollut vaikka perunalastuja. :) Pitää nyt kuitenkin pestä puolukat hänen turkistaan, ettei kukaan kuvittele, että olen pahoinpidellyt häntä. Koirani muuten viettää yllättävän paljon aikaa ryömien, hänestä ilmeisesti olisi turhaa energiankulutusta nousta ylös, jos paikasta a paikkaan b pääsee helpomminkin... Tai sitten hän on sissikoira. :) Edellinen labradorini oppi syömään makuuasennossa, se oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Labbikset on kyllä niin laiskoja, että jopa minä jään toiseksi. :D Mutta nyt sinne suihkuun, kaivoin jo äsken koiranpyyhkeet esille ja joku on siitä saakka lymyillyt sängyn alla... 

On muuten jo marraskuu, ihan käsittämätöntä, mitä vauhtia joulu lähestyy! Onneksi se on vielä edessä! :)

4 kommenttia:

  1. Aagh, ainahan sitä mielellään sanoo, että joo ja on kiva. (Niin mäkin teen. Joskin on vissiin itsesuojeluvaistoa enemmän.)

    Ehkä viisautena tähän voisi yrittää paloharjoitusten mallia: Sen katastrofitilanteessa osaa, mitä on harjoitellut. Näin sanovat ammattilaiset. Osaisitkohan näissä ystävällisyyden hyväksikäytön rajan yli menevissä tilanteissa poistua harjoitellun kaavan muaan? Suunnitella etukäteen, mitä sanot. Tuo ei ole reilua nimittäin. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei on kyllä joskus niin vaikea sana... :/ Ja aivan käsittämätöntä, mitä jotkut kehtaavat pyytää, minun on niin vaikea pyytää toisilta ihmisiltä yhtään mitään!!

      Pitäisi varmaan harjoitella joo... Tuolle alkkisserkulle ajattelin raukkamaisesti olla vastaamatta puhelimeen... Ei hänestä kyllä ole ainakaan vielä kuulunut. Onneksi!

      Poista
  2. Ilmeisesti HBO on koekäytössä? Jos on, niin kokeile True Bloodin jälkeen Bansheetä, siinä on komea miespäätähti ja paljon seksiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. :) Kiitos vinkistä! True Blood muuttui valitettavasti parin ekan tuotantokauden jälkeen tylsäksi, olen toiveikas, että se loppua kohden paranisi! :/

      Vampyyri-Bill on kyllä edelleen aika hurmaava. :)

      Poista