maanantai 22. helmikuuta 2016

Viimeistä viedään


Masennuslääkepakkausta siis. Olen siis tosiaan päättänyt lopettaa lääkityksen, monestakin syystä. Osin ihan uteliaisuudesta, haluan nähdä, onko paranemiseni tapahtunut ihan fyysisesti/fysiologisesti, vai tarvitaanko parempaan oloon jatkuvaa lääkitystä. Osin siksi, että olen koko ajan ollut huolissani lääkitykseni valtaisasta sivuvaikutusluettelosta, siltikin, ettei minulla ole ollut sivuvaikutuksia. Ja osin myös siksi, että lääkkeeni ovat kalliita ja kallistuivat nyt tänä vuonna entisestään. Minulla kuitenkin on muitakin lääkkeitä (melatoniini ja Somac), joita en voi olla ostamatta ja jo niihin kuluu rahaa. Tuo Somachan muuten oli sellainen, että silloin ennen leikkausta sadan tabletin pakkaus maksoi alle viisi euroa, nyt viime vuonna jotain 27 euroa ja tänä vuonna en ole vielä hakenut uusia, mutta ilmeisesti vieläkin enemmän. Ja niitä ilman en pysty olemaan, joten ne ilmeisesti tulevat olemaan käytössä aina. Ja melatoniinista luovun vain kuolleen vuoheni yli, en voi palata siihen nukkumattomuuden kierteeseen, jossa olin.

Mietin vain sitä, että kun annostukseni on kaksi tablettia päivässä, niin otanko tabletteja sen mukaan paketin loppuun saakka (Valdoxanin voi lopettaa ihan kylmänä kalkkunana, siitä ei tule mitään oireita), vai syönkö nämä viimeiset pillerit puolikkaalla annoksella. Kevät on minulle vaikea vuodenaika, joskaan en enää pelkää sitä, mutta ehkä olisi parasta nyt ainakin tämä kevät vielä olla lääkityksellä. Lisää en kuitenkaan aio hakea ellei oloni pahene merkittävästi.


Tämä sitaatti on kyllä tietääkseni alun perin Mark Twain:in, mutta se kuulostaa hassummalta Ozzyn suuhun laitettuna. Ja hyvin osuva se on meikäläisellekin. :)

Joten olenko minä parantunut... Hassua on, että pahimmin masentuneena mietin, olenko oikeasti masentunut, vaikka nyt se on ihan itsestään selvää, mutta nyt taas en tiedä, onko ajoittainen alakuloni ja vaikeat yöt nyt sitten normaalia vai olenko vieläkin masentunut. Olen lukenut (ja luen edelleenkin) muutamaa masennusta käsittelevää masentuneen ihmisen pitämää blogia ja siinä missä ennen nyökkäilin lukiessani ja ajattelin, että se on juuri noin, en enää pysty samaistumaan heihin. Muistan kokeneeni ja tunteneeni itsekin täysin samoin, mutta en koe enää. Se tuntuu todella kummalliselta…

Minä jopa ymmärrän niitä kommentteja, joita itse sain täällä blogissa silloin pahimmin masentuneena, tajuan nyt, mitä niillä ajettiin takaa ja pystyn ymmärtämään niiden kirjoittajien ajatusmaailmaa, pystyn kuvittelemaan, miltä minä kuulostin heidän mielessään. Mutta masentuneen ajatusmaailma on sellainen, ettei sitä yksinkertaisesti voi ymmärtää, ellei ole kokenut sitä. Se ei ole vain tapa ajatella tai tapa nähdä asiat negatiivisesti, se on ihan omanlaisensa todellisuus. Samoin kuin skitsofreenikot kuvailevat, että heidän päässään kuulemansa äänet olivat heille täysin todellisia, masentuneelle ei ole olemassa vaihtoehtoja oman ajattelun tai tunteiden suhteen, koska mitään muuta ei ole olemassa. Haluan nyt sanoa tämän siltä varalta, että jollakulla on masennusta sairastavia läheisiä; jos et ole kokenut sitä, et voi ymmärtää. Se ei ole valinta, masentunut ei voi vain piristyä tai ottaa itseään niskasta kiinni tai ajatella eri tavalla, koska masentunut ihminen ei pysty näkemään vaihtoehtoa, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja kaikki energia, mitä on, menee niihin normaaleihin arjen asioihin, joita muut eivät edes ajattele. Se voi todella olla suuri saavutus, että pääsee sängystä ylös, ihan oikeasti! Minä vieläkin mielelläni odotan pimeää lähteäkseni kauppaan, koska ulos on niin paljon helpompi mennä pimeässä kuin kirkkaassa valossa.

Hassuinta on, että ymmärrän omaa masennustani vasta nyt, kun asiat ovat paremmin. Niin helvetillistä kuin elämäni olikin, en silti kokenut olevani masentunut. Se silti kertoo paljon masennuksesta, miten samalla tavalla sitä sairastavat ajattelevat ja kokevat asiat. Mutta samalla se tuo toivoa, koska jos se on ennakoitavaa ja vähintään samankaltaista, myös paraneminen on mahdollista. En ehkä ole täysin terve, mutta tunnen taas hallitsevani omaa elämääni, enkä muserru yksinkertaisten pikku asioiden alle. Toisaalta monet asiat aiheuttaa minulle enemmän ahdistusta kuin keskivertoihmiselle. Tai sille ihmiselle, joka joskus itse olin. Luulen kuitenkin, että se ihminen, joka oli olemassa ennen masennusta, on lopullisesti kadonnut ja nyt toivottavasti tulee olemaan joku masennuksen jälkeinen ihminen, joka on oletettavasti erilainen kuin kumpikaan aiemmista.

Ja nyt tietysti kun sanoin, että voin paremmin, saan taas jonkin ihan kauhean ahdistusjakson, koska niin se yleensä menee. Näin kyllä jo viime yönä ihan hirveää unta, jossa kaikki äitini kanat hyökkäsivät kimppuuni ja yrittivät tappaa minut. Johtunee siitä, että äidin kanat ovat jostain syystä alkaneet listiä toisiaan… En tiedä, mistä se johtuu, äidilläni on ollut kanoja melkein koko ikänsä, eikä heillä koskaan ole ollut mitään tällaisia hankaluuksia. Olen kyllä kuullut, että kanat joskus tekevät noin, mutta olen kuvitellut, että se on enemmänkin häkkikanaloiden ongelma. Meillä kanoilla on aika ruhtinaalliset tilat, koska kanala on alun perin rakennettu paljon suuremmalle laumalle ja silloinkin tilaa oli säännösten mukaiseksi lattiakanalaksi, joten en ymmärrä, mikä heillä on ongelmana. Eivät he tosin vielä ole ihmisten kimppuun hyökänneet. Tai no, kyllä he välillä nokkivat minua, mutta se on oma vikani, koska olen syöttänyt heitä kädestä ja silloin he tietysti oppivat nokkimaan saadakseen ruokaa. Äiti yrittää nyt kuitenkin varmuuden vuoksi pitää keskimmäisen kissan poissa kanalasta, hän kun tykkää oleskella siellä kanojen kanssa.

Olen muuten ihan jäässä, kun yritän tuulettaa asuntoani viimeisimmän popcorn –katastrofin jäljiltä. Olen 36 – vuotias, enkä osaa tehdä popcornia, en millään menetelmällä! En kattilassa, en popcornkoneessa, en mikrossa, en sellaisilla kulhoilla tai purkeilla, jotka ovat siihen tarkoitettu… En tajua, mitä teen väärin! Joko ne eivät poksahda tai sitten ne jäävät ihan pikkuruisiksi ja koviksi tai sitten ne syttyvät palamaan, kuten tänään. Tai tänään oli enemmänkin sellainen todellakin savua ilman tulta –tilanne! Lukemattomista aiemmista vahingoista viisastuneena pidän vesiämpäriä aina vieressä tehdessäni popcornia, mutta silti täällä haisee. Kestää aina päiväkausia päästä hajusta eroon… Mutta pakko lopettaa, en pysty kirjoittamaan, kun sormista alkaa lähteä tunto. :)

Joten ensi kertaan… :) Ai niin, nettitreffijutut on vielä suunnitteluasteella, mutta kerron sitten, kun edistyn. :)

Btw. Miten paljon normaali ihminen käyttää hammastahnaa?! Pidän tosiaan kirjaa kosmetiikkaostoksistani ja huomasin ostaneeni viime vuonna yli kaksi litraa hammastahnaa ja ilmeisesti sitten käyttäneenikin sen, koska ei sitä ainakaan enää ole missään. Lisäksi sitä on Livboksistakin tullut useampi tuubi… Tuntuuko se vain minusta suurelta määrältä vai onko se normaalia? Tai ehkä kämppikseni varastaa sitäkin, kuten kaikkea muutakin…


Btw2. Tietääkö kukaan, kestääkö fimo -massasta tehdyt jutut ulkona; sadetta, aurinkoa, jne.? 

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Uudenvuodenlupauksista (helmikuun loppupuoliskolla...)

Okei, nyt on varmaan pakko aloittaa sanomalla, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On ollut kaikenlaista ja minulla on myös se ongelma, että kun minulla on jokin aihe, enkä vain jaarittele, mitä mieleen tulee, saan aikaan 50 sivuisen miniromaanin, jonka tiivistäminen vaatii aikaa ja vaivaa. Mutta lupailin kirjoittaa uudenvuodenlupauksista ja kommentoida minulle esitettyjä lupausehdotuksia ja täältä ne nyt tulee! :) Laitan tähän ensin ne lupausehdotukset tai siis osia lupausehdotuksista muokattuna, joten pystyn sitten kommentoimaan niitä aina omiin kohtiinsa. :)


Vähän lyhensin vastauksia, mutta koko kommentit voi katsoa alkuperäisestä postauksesta, jos haluaa.  :) Vastailen nyt vähän eri järjestyksessä ja jätän sen vaikeimman ehdotuksen viimeiseksi, koska siihen tarvitaan nyt kyllä jatkokommentointia... :D


Mutta aloitetaan. Ensin tämä yksi, jonka ajattelin ehkä tulleen väärään postaukseen? ”Laita ihmeessä linkkejä biiseihin, joita kuuntelet ja juttuihin, joita luet!"

Koska minähän jossain joulua käsittelevässä postauksessa sanoin (tai vain ajattelin sanovani?), että voisin laittaa joulumusiikkia ja youtube-videoita ja kirjoja tänne vinkiksi muille, joten olikohan tämä tarkoitettu siihen? Se sitten vähän jäi joulun alla, mutta yksi lupauksistani oli kirjoittaa tänä vuonna useammin ja laittaa myös kuvia ja ehkä muutenkin linkkejä juttuihin, joihin törmään ja jotka jollain tavoin huvittavat minua. Joten oli tuo nyt sitten lupausehdotus tai ei, niin yritän sen täyttää. :)


"Voisit luvata aloittaa uuden harrastuksen, vaikka uimisen? Kävitkö koskaan uimahallissa toista kertaa, altaassa asti? Siinäpä haastetta, jos et."


” Aloitat sen uimisprojektin mikä viime keväänä melkein saatiin alkuun”

Lisäksi käyt uimahallissa (naisten vuorolla toki). Vaikka ensin naapurikaupungissa, jos arveluttaa mennä lähimpään halliin.

Aloitetaan varsinaiset lupaukset uimisesta. Tavallaanhan se on hassua, koska ongelmahan ei millään tavoin ole se itse uiminen, vaan se, että kun siellä on muita ihmisiä. Viime keväänä yritin ihan hirveästi tsempata itseäni altaaseen. Pääsin niin pitkälle, että kävin tutkimassa uimahallia ihan sisälläkin ja ostin myös uimapuvun! Toivoisin kovasti, että pystyisin siihen tänä keväänä ja aion ihan oikeasti yrittää! Mutta en tiedä, pystynkö siihen. Ajattelen aina, että huomenna ja silloin se ajatus vielä tuntuu mahdolliselta, mutta kun se huominen tulee, ahdistus kasvaa niin suureksi, että luovutan. Naisten vuoro olisi ehkä helpoin, mutta toisaalta olen tsempannut itseäni menemään juuri tiettyyn uimahalliin ja luulen, että joutuisin aloittamaan koko ajatustyön alusta, jos vaihtaisin tavoitehallia. En tiedä, pystynkö siihen, mutta vannon, että yritän parhaani!


" Mun ehdotus on se, että käyt kahvilla jonkun sellaisen seuraajasi kanssa joka on sitä ehdottanut tai ehdottaa :)”


”Lupaat tavata 1-2 blogisi lukijaa ihan oikeassa elämässä”

Lukijoiden tapaaminen taitaa olla sellainen lupaus, jota en voi luvata. Minusta edelleen tuntuu, että sen suhteen olen vähän kaikki tai ei mitään –linjalla, että joko esiinnyn ihan kokonaan oikealla henkilöllisyydelläni tai sitten pysyn täysin anonyymina. Ensimmäistä en luonnollisestikaan voi tehdä, jo siksikin, että olen tullut kertoneeksi täällä henkilökohtaisia asioita paitsi itsestäni, myös sukulaisistani. Toinen syy, miksi olen edelleen haluton tapaamaan lukijoitani, on se, että minulle tämä blogi on ollut paikka, missä olen voinut kertoa ja sanoa ihan mitä tahansa ilman pelkoa seurauksista. En pidä edes ajatuksesta, että ottaisin riskin siitä, että joku, jonka suostun tapaamaan olisikin ennestään tuttu, enkä myöskään halua menettää paikkaa, jossa voin sanoa ihan mitä vain. En usko, että pystyisin kirjoittamaan tänne itseäni sensuroimatta, jos joku tuntisi minut oikeasti. Ja kolmas syy on se, että vaikka kuinka yritän antaa täällä realistisen kuvan itsestäni, en selvästikään onnistu siinä. Oikeassa elämässä minusta ei pidetä ja mikä ikinä siihen onkin syynä, jää välittymättä pelkän tekstin perusteella. Tuottaisin väkisinkin pettymyksen minut tavanneelle ihmiselle, enkä tiedä, miten siihenkään suhtautuisin. Tämä on nyt sellainen asia, jossa riskit on ihan liian suuret, koska minä tarvitsen tätä blogia ja niitä asioita, mitä sen kautta saan. Ja voin vakuuttaa, että kukaan ei menetä mitään siinä, ettei tapaa minua. :)

"Minä suosittelisin sinulle sellaista tälle vuodella, että sanoisit enemmän asioille kyllä. Oletko nähnyt Jim Carreyn Yes-miehen? Vaikka se onkin komedia, niin mielestäni siinä hyvin kuvataan, miten olemme omien asenteidemme orjia ja välillä toimimme tosi kaavamaisesti; "Joo en tule, en ala, en tarvitse..."

Joskus taannoinhan kaikki kohisivat jostain kirjasta, jossa (ilmeisesti?) neuvottiin ajattelemaan sitä asiaa, jonka haluaisi saada ja sitten sen saa. Tietänette, mitä mieltä minä olen sellaisesta. :) Mutta vaeltelin yksi päivä kirpparilla ja puoliksi ajattelin, että pitäisi katsoa, jos löytäisin kyseisen elokuvan netistä ja arvatkaa, mikä osui silmiini muutaman minuutin kuluttua?! Kyllä vain, juuri Jim Carreyn Yes-mies! En ostanut sitä, koska siitä pyydettiin minusta aivan kohtuutonta hintaa, mutta tarkoitus olisi katsoa se netissä. Luin kuitenkin takakannen ja jäin miettimään, että leffassa ilmeisesti muut ihmiset ehdottaa Jimille asioita, joihin hän sitten suostuu? Minun elämässäni minulle ehdotetut asiat (joihin aina vastaan kyllä, koska en kehtaa muutakaan sanoa) tietävät tunteja tai päiviä palkatonta, epämiellyttävää työtä. Joka tapauksessa, lupaan kyllä kokeilla tätä, en vain oikein ole varma, miten… Onko elokuvan idea siis se, että sanoo kyllä muiden ihmisten ehdotuksiin? Se ei sitten sovellu minun elämääni, koska kukaan ei koskaan ehdota minulle mitään muuta kuin erilaisia kotitöitä, mutta voisiko tätä soveltaa jotenkin? Voisin tietysti ”sanoa” kyllä sellaisiin asioihin, joita itselleni tulee mieleen.

”Sitten vielä selvität niitä vapaaehtoiskuvioita ja menet oikeasti ulkoiluttamaan jotakuta mummoa... tai jotain muuta uutta sosiaalista toimintaa!”

Sitten yhteen lupaukseen olen jo tarttunutkin, joskaan en tiedä, kelpaako se teille... Minulla siis ehdotettiin vanhukselle ystävänä toimimista, ilmeisesti ajatuksella, että menisin vanhainkotiin tai jonkinlaiseen vapaaehtoispalveluun. No, ensinnäkin lupaan käydä katsomassa kummitätiäni useammin, mutta äitini yhdellä tutulla on 87 -vuotias äiti, joka asuu yksin ja pärjää hyvin, mutta näkee huonosti, eikä voi enää lukea, joten lupasin, että kävisin aina kotiseudullani ollessani lukemassa hänelle. Kävinkin jo tapaamassa häntä ja luin päivän lehden ja se sujui ihan hyvin. Joskin pelkään, että hän kuolee minun ollessani paikalla tai että löydän hänet kuolleena, mikä on hirvittävä ajatus, mutta yritän olla miettimättä sitä. Kelpaako se? Siis vapaaehtoistyöksi, ei tuo kuolemisjuttu?! :D

"tavoitteeksi uudelle vuodelle haluaisin sinun asettavan kliseisesti että opettelet hyväksymään itseäsi ja ajattelemaan itsestäsi enemmän positiivisesti. En usko että kukaan on niin läpeensä vastenmielinen ihminen kuin ajattelet olevasi. :)"

"Lupaat hemmotella itseäsi!"

Nämä kaksi olivat vähän samaa kastia. Jälkimmäinen on sikäli hankala, että enemmänkin olen yrittänyt taistella irti itseni hemmottelemisesta, koska minulle hemmottelua on laiskottelu, syöminen ja kosmetiikka, kolme asiaa, joista yritän päästä eroon! :D En oikeastaan edes tiedä, mikä olisi positiivista itsensä hemmottelua... Miten te muut hemmottelette itseänne? Ainoa asia, mikä tulee mieleen, on sauna ja se, että vaihdan puhtaat lakanat usein, mutta niin jo teenkin. Nyt vinkkejä itsensä hemmotteluun, niin voin sitten kokeilla niitä!

Itseni suhteen koen olevani paljon paremmassa tilanteessa kuin muutama vuosi sitten. Täytyy sanoa, että niin kamalaa kuin masennus olikin, sen mukanaan tuoma jatkuva syyllisyys ja muiden tarkkaileminen teki minusta miljoona kertaa paremman ihmisen kuin olin ennen sitä ja pystyn näkemään joitain sen mukanaan tuomia hyötyjä. Tunsin ennen olevani suunnilleen surkein, epämiellyttävin, tylsin, turhin ihminen maailmassa, enkä minä nyt vieläkään ole missään riskiryhmässä itserakkauden suhteen, mutta tulen paremmin juttuun itseni kanssa ja ajattelen lähinnä, että olen tylsä tavis, mutta en mikään hirviö.  Se on kai minulle ihan riittävää.

Tekisit jotain mistä olet pitkään haaveillut ja yrittäisit saada elämäsi niille raiteille mihin sen haluat."

"Ehdotan että teet tänä vuonna jotain aivan uutta mitä et ole ennen tehnyt ja joka tuntuu pelottavalta tai ahdistavaltakin mutta josta voisi tulla jotain hyvää."

"Teet jotain, mitä et ole (ehkä koskaan) tehnyt (yksin), mutta mikä kiinnostaisi edes jonkin verran. Sulle on vuosien varrella ehdotettu kahvilassa/kampaajalla/hierojalla käyntiä yms. yms. Tiedät itse parhaiten, mitä näitä onkaan :)


Vähintään yksi uusi/jännittävä asia kuukaudessa. Voin kokemuksesta kertoa, että vaikka pelottaisi ja ahdistaisi, kannattaa tehdä uusia juttuja ja ylittää itsensä! Sitten kun mahdolliset ahdistuksen ja häpeän tunteet vähitellen hiipuvat, on voittajaolo: mähän pystyin siihen!"


En tiedä, onko ärsyttävää sanoa näin, mutta minulla on suunnitelma, josta en ole valmis puhumaan vielä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta tuntuu myös hyvältä ja mahdolliselta tällä hetkellä. No, päivisin se tuntuu, öisin mikään ei koskaan tunnu mahdolliselta, ei aina edes seuraava aamu. :) Mutta katsotaan, mitä siitä tulee.

Voisin myös yrittää toteuttaa niitä pienempiä haaveita tänä vuonna. Itse asiassa tein todella paljon ajatustyötä sen suhteen, että uskaltautuisin vihdoin luistelemaan tässä lähellä olevalle kentälle – Eikä siellä ole jäätä! :D Just my luck… :D En usko, että sitä edes yritetään jäädyttää, koska sinne ei ole tuotu niitä jääkiekkoseiniäkään. Ja; tässä lähellä oli yksi kahvila, jossa niin halusin käydä, mutta en vain kehdannut mennä yksin ja nyt se oli muutettu lasten sisäleikkipuistoksi! En usko, että voin mennä sinne enää… :D

Yksi muutos, jota todella kaipaan, mutta josta en voi ottaa kunniaa, on muutto. Vuokranantajamme on irtisanonut vuokrasopimuksen ja se taitaa olla juuri se potku persiille, jota olen kaivannut. Olen pääosin innoissani, vaikka tiedänkin, että vuokrani nousee, varsinkin, kun en edes harkitse kämppistä, vaan haluan vihdoin asua yksin! Kämppikseni ja hänen poikaystävänsä ovat olleet täällä viime kesästä saakka ihan jatkuvasti ja se tekee minut hulluksi! Ennen he olivat paljon miehen asunnolla, jolloin sain olla yksin, mutta nyt minusta tuntuu, että hänkin ehkä asuu täällä?! Sinällään kiinnostavaa, etten tiedä, kenen kanssa asun… :D Eivät he minulle tee mitään, mutta on todella epämiellyttävää jakaa asunto ihan vieraan miehen kanssa ja se myös rajoittaa sitä, miten voin käyttää keittiötä ja kylpyhuonetta. Minun pitää joskus odottaa myöhään yöhön, että pääsen suihkuun ja pukeutua yöllä, jos vain nousen käymään vessassa. En halua enää elää näin. Enkä koskaan ole pitänyt tästä asunnosta muutenkaan. Katselin eilen asuntoja netissä ja löysin vaikka kuinka monta kivaa ja ihan kohtuuhintaistakin, joten olen innoissani tästä! (Tosin osaako joku sanoa, missä vaiheessa pitäisi yrittää saada vuokrasopimus aikaan, kun en kuitenkaan haluaisi maksaa vuokraa kahdesta asunnosta päällekkäin? Kuukautta ennen, kahta kuukautta? Kaksi edellistä muuttoani on ollut aika hätiköityjä ja nyt haluaisin saada valita rauhassa.)

Pientä epäröintiä aiheuttaa se, etten oikein tiedä, minne minun pitäisi muuttaa… Jäänkö vielä tähän kaupunkiin vai onko tämä merkki siitä, että minun pitäisi muuttaa kotiseudulleni. Tällä hetkellä ajatus on, että jäisin vielä tänne. Toinen epäröinnin aihe on se, että näin Lidl:in mainoksessa seinätarroja ja olin heti ihan innoissani, että sellaisen haluan uuden asuntoni seinälle…! Sitten aloin ajatella, että eikö seinätarrat olleet in joskus 20 vuotta sitten?! Minun kai pitäisi tietää, koska halusin sellaisen jo silloin! Tosin eihän niitä sitten enää ollut jäljellä, kun pääsin Lidliin (noin tunti mainoksen tulon jälkeen!!), mutta olkoon sitten miten epämuodikasta tahansa, minä haluan seinätarran uuteen asuntooni! :D Lidlissä tosiaan oli sellainen koko seinän kokoinen mustavalkoinen Brooklynin siltaa ja New York:ia esittävä (eikö se ole ihan äärimmäinen klisee, mitä seinätarroihin tulee ja ajattelin hoitaa tämän homman kunnolla!?!) tarra ja olen ihan varma, että olen nähnyt niitä jossakin ihan vakituisessa myynnissä… Saa vihjata, jos tietää. Mutta muutto on sellainen asia, josta olen innoissani ja jonka odotan parantavan elämääni. :)

Vähintään yksi uusi asia kuukaudessa voisi olla hyvä lupaus, jos uudeksi asiaksi kelpaavat vähän pienemmätkin asiat. Ja jos uudeksi asiaksi kelpaa myös sellaiset asiat, joita en ole tehnyt vuosiin, kuten uiminen tai luistelu, mutta joita todella haluaisin tehdä. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, mikä olisi helmikuuni uusi asia ja tammikuukin jo meni ilman uudistuksia. :) Mutta tätä voisin yrittää, se on selkeä ja antaa minulle vähän liikkumavaraa.

Ja sitten se pahin ehdotus! :D

"J.B nettideiteille, hih! Hyvähän se on tässä huudella kun itse en taitaisi uskaltaa :D"

"En ehdota mitään niin radikaalia, kun varsinaisia treffejä, mutta tahtoisin edelleen, että teet edes kokeilumielessä sen nettideittiprofiilin, jotta huomaat, että vaikka tekisit profiilistasi täysin todenmukaisen ja oikein kaksin käsin loisit kauhukuvia, niin saisit niitä vastauksia. Niiltä oikeasti potentiaalisilta kumppaneilta, eikä niiltä, jotka etsii jotain tyhmää, mutta nättiä katseltavaksi tai *kröhöm* ihan muihinkin juttuihin."

”Vastaat kuvan kanssa edes 2:lle miehelle jollain nettideittisaitilla"

Tämä nettitreffiasia... Tämä vaatii nyt jatkokommentointia teiltä, mutta kirjoitan siitä alustavasti jotain. En ihan ole varma, mikä tässä olisi tarkoituksena? Ilmeisesti idea olisi jotenkin testata "markkina-arvoani", mutta siinä olisi järkeä ainoastaan, jos kertoisin totuuden -koko totuuden!- ja vähän luulen, että jos lähetän alastonkuvan, kerron olevani täysin kokematon ja ilmeisesti ainakin mielenterveysongelmanikin olisi sellainen tieto, että parisuhdemielessä toisella osapuolella olisi "oikeus" tietää, sellaisen viestin lähettäminen saa minut vaikuttamaan seinähullulta ja jo itsessään karkottaa kenet tahansa. Mutta jos taas en kerro totuutta, saamme ainoastaan selville, että kuka tahansa voi saada netissä vastauksia viestiinsä, jos valehtelee tarpeeksi. Sen minä tiesin jo ennestään.

Mutta tiedän, mitä te ajattelette juuri nyt ja pääsenkin tyrmistyttämään teidät kertomalla, että aion kyllä tarttua tähän haasteeseen! En vain oikein tiedä, miten tämän voisi toteuttaa... Joten teidän, jotka sitä ehdottivat, täytyy nyt vähän selventää, mitä sillä ehdotuksella ajoitte takaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti laittaa kuvallinen profiili, mutta en pysty siihen. Jos minulla olisi jonkinlaista hallintaa sen suhteen, että ketkä sitä profiiliani katsovat, voisin ehkä kokeilla, mutta en voi ottaa sitä riskiä, että joku tuttu näkisi sen. Ongelma on lähinnä sukulaiseni ja myös vanhat koulukaverini; minusta on äärimmäisen nöyryyttävä ajatus, että joku luulisi, etten tajua realiteetteja itseni suhteen. Se on vähän hassua, koska minulle on ihan täysin yhdentekevää, mitä kiusaajani ajattelevat minusta nyt (jos edes muistavat minut!). Minulle on oikeastaan ihan yhtä yhdentekevää, mitä kukaan samaan aikaan koulussa ollut miespuolinen henkilö ajattelee minusta nyt. Mutta tytöt/naiset on vähän toinen juttu. Silloin, kun minua haukuttiin koulussa, se pahin osa ei ollut se haukkuminen itsessään, vaan se, että koska se oli julkista, aina katselijoiden joukossa oli ihmisiä, jotka säälivät minua ja toisinaan joku naispuolinen yritti sanoa jotain kannustavaa tai lohduttavaa. Tiedän, että he tarkoittivat hyvää, mutta minusta olisi ollut niin paljon parempi, jos he olisivat vain teeskennelleet, etteivät edes huomanneet. Minusta se sääli oli niin uskomattoman nöyryyttävää, enkä tiennyt, miten suhtautua siihen.

En tiedä, ajattelinko niin jo silloin vai onko se ajatus kehittynyt päässäni myöhemmin, mutta minusta tuntuu, kuin olisin kaikkien silmissä ollut vähän sellainen säälittävä reppana ja se ajatus tuntuu niin nöyryyttävältä vielä nykyäänkin.  Vielä nytkin, jos aistin jonkun ihmisen käytöksestä tai äänensävystä hitusenkin sääliä minua kohtaan, välttelen häntä sen jälkeen kaikin keinoin. Minä en ikinä oikeassa elämässä kertoisi itsestäni mitään, mikä saattaisi saada ketään tuntemaan yhtään sääliä minua kohtaan, se on kammottava ajatuskin!

Ja sukulaiseni… No, en anna heille sitä iloa, että he saisivat luulla minun toivovan löytävän itselleni kumppanin. Joten kuvallinen ilmoitus on poissa laskuista.

Mutta mietin, että jakaisin tätä haastetta osiin. Toinen osa olisi, että vastaisin miehille itse. Tässä on se ilmeinen ongelma, että tiedän miesten pitävän ruman naisen kiinnostusta loukkauksena ja on vähän vaikea valikoida, ketä lähden tietoisesti loukkaamaan... :/ Mietin, että ottaisin kylmästi viisi ruminta miestä, jotka löydän(kuitenkin tietyssä ikähaarukassa) ja viisi miestä, joiden profiilia pidän oikeasti kiinnostavana, mutta joilla ei kuitenkaan ole sellaista ulkonäköä, että olisi varaa olla kauhean nirso. Minun kohdallani se tietysti on vähän vaikeaa, koska miesten ja naisten toiveet vastakkaisen sukupuolen suhteen ovat niin erilaiset, mutta en oikein tiedä, miten muuten voisin tämän toteuttaa? (Ja nyt sitten odotan teiltä vinkkejä siitä, mitä siihen viestiin pitäisi kirjoittaa, koska minulle ei ole aavistustakaan!)  

Sitten toinen osa olisi vähän monimutkaisempi, mutta se olisi teoria, jota haluan testata. Minulle on usein sanottu täällä blogissa, ettei ongelma ole ulkonäköni, vaan että kukaan mies ei koskaan huolisi ihmistä, joka on sisäisesti kuin minä. Tarkkaan ottaen minulle on sanottu, että olen sisäisesti niin ruma, ettei miesten tarvitse kuin vilkaista minua sen tietääkseen. Se on sellaista rumuutta, johon en ole itse törmännyt koskaan elämässäni, joten en osaa aiheesta sanoa, voi olla, että olette oikeassa. Mutta, otan tämän tietysti osaksi testiäni, en vain ole varma, että miten ja mikä teistä todistaisikin jotain, joten taas niitä jatkokommentteja kaivataan.  Haluan siis katsoa, saanko jonkun kiinnostumaan itsestäni pelkän kirjoittamisen perusteella ja lopahtaako se kiinnostus kuvan lähettämiseen. Mutta kysymys tässä on se, että miten monta viestiä pitäisi lähettää pelkkänä tekstinä ennen kuin niistä tulee ”todiste” siitä, että kiinnostus loppuu vasta kuvan takia ja myös se, että mitä minä laittaisin siihen omaan ilmoitukseeni? Ylipainoa en halua lähteä salaamaan, se menisi jo valehtelun puolelle, mutta ajattelin, etten sanoisi mitään mielenterveysongelmista? Koska tiedän, että pystyn salaamaan masennukseni keneltä tahansa, joten sehän on muiden näkökulmasta vähän kuin sitä ei olisikaan. Mutta mitä muuta? Pitääkö kokemattomuuteni laittaa jo profiiliin? Taas, mitä minä siihen kirjoitan?!
Kirjoitan tästä nettitreffiasiasta vielä lisää ihan taas oman postauksen, kunhan te kommentoitte minulle siitä lisää ja kerrotte, miten koko homma pitäisi toteuttaa ja annatte parhaat vinkkinne ja niin poispäin… :)

Yksi oma lupaukseni, jonka tähän vielä kirjaan ihan viralliseksi lupaukseksi ja jonka eteen olenkin jo kovasti yrittänyt muuttaa ajatteluani, on se, että yritän saada pääni pois pilvistä, ihan lopullisesti. Olen viettänyt koko elämäni unelmoiden asioista, joita en voi saada ja minun on ollut siitä huolimatta niin vaikea päästää niistä irti. Mutta nyt on aika yrittää ihan vakavissaan, koska ne vain pilaavat elämäni. Tai suurimmalta osalta ovat tietysti jo pilanneet, mutta minun on yritettävä pelastaa se, mikä on vielä pelastettavissa.
Unelmat on muutenkin hassu juttu... Niistä yleensä puhutaan positiivisena asiana, mutta jos jahtaa unelmaa, joka ei toteudu, jää ilman mitään, koska sitä unelmaa tavoitellessaan tulee torjuneeksi realistisia tilaisuuksia. Yleensähän se silti onkin niin, että ihmiset, jotka puhuvat unelmien tärkeydestä ja niiden käyttämisestä motivaationa, unelmoivat pienistä, helposti saavutettavista asioista. Ne, jotka ovat elämässään saavuttaneet jotain vaikeasti saavutettavaa, puhuvat aina kovasta työstä. Minulla on yksi tuttu, sukulaisen paras ystävä, joka aina jauhaa kaikenlaisia unelma-aiheisia iskulauseita ja kertoilee, miten hän saavutti unelmansa uskomalla siihen. Se vain, että hänen unelmansa oli olla kosmetologi... Eihän siinä mitään vikaa ole, mutta ei se nyt ole mikään maailman vaikeimmin toteutettava unelma. Eikä hänellä edes ollut mitään vaikeuksia saavuttaa sitä, hän meni heti lukion jälkeen ammattikouluun ja koska hänen siskonsakin on kosmetologi, hänellä oli työpaikkakin valmiina. Olen melko varma, että hänestä olisi tullut kosmetologi ilman mielikuvaharjoittelua ja mitä ikinä, joten en ole koskaan tiennyt, miten hänen puheisiinsa pitäisi suhtautua. Joka tapauksessa, minun unelmani eivät ole positiivinen voima tai jotain, mikä voisi koskaan toteutua, joten ne on nyt brutaalisti murhattava. :) Ja minä olenkin jo päässyt siinä alkuun, edistyminen vain on välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa. Mutta tavoite olisi päästä niistä eroon kokonaan tämän vuoden aikana.

Mutta tässä olisi nyt tämä lupauspostaus (wordissä kuusi sivua…), toivottavasti se ei nyt ole mielestänne väärän sävyinen… Tarkoitan siis sitä, että lähinnä lupaan yrittää, mutta en oikein muuta voi; voin vain yrittää parhaani, en vannoa, että pystyn niihin. Mutta ehdotukset oli hyviä (sen nettitreffiehdotuksen tuomitsen korkeintaan kyseenalaiseksi! :D) ja ihan aidosti lupaan yrittäväni. Ja tässä kirjoittaessani keksin jo sen tämän kuukauden uuden jutunkin, jos se kelpaa?! Kuljen usein sellaista jäätynyttä jugurttia myyvän kiskan ohi ja olen aina halunnut maistaa, mutta se on niitä paikkoja, joihin päin en uskalla vilkaistakaan ja siellä on ihan äärimmäisen pelottavan näköiset myyjät! Mutta aion ostaa purkillisen jäätynyttä jugurttia JA syödä sen julkisesti! Te ehkä ajattelette, ettei se ole mitään, mutta keksin jo nyt tekosyitä olla tekemättä sitä! :D Tulen sitten tänne kertomaan, kun olen tehnyt sen! :)


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Hyvää Ystävänpäivää! :)

Jospa nyt yrittäisin vähän kirjoitella, jotta näen, mitä pääni siitä tykkää. Olen voinut loppuviikon ihan hyvin, mutta olen vältellyt kaikkea, mikä aiheuttaa migreeniä. Nyt kuitenkin jo eilen illalla katselin tv:tä ja ainakin yritän nyt palata normaaliin arkeen. Kirjoittelin myös sen uudenvuodenlupauspostauksen melkein loppuun, se tulee alkuviikosta.

Viime vuosista viisastuneena olen tänä vuonna pysynyt poissa lehtien nettisivuilta ja olenkin ihan positiivisella mielellä ystävänpäivän suhteen. Ongelma ei sinällään ole ystävänpäivä, minusta ystävyyttä pitääkin juhlistaa, mutta minua ahdistaa se, miten aihetta käsitellään mediassa ja blogeissakin. Jutut siitä, miten kukaan nyt ei vain yksinkertaisesti voi selvitä elämästä ilman ystäviä tai "20 ystävää, jotka jokainen tarvitsee", tuntuvat ikäviltä. Pahin, minkä olen lukenut, oli blogikirjoitus, jossa bloggaaja kirjoitti siitä, miten rakkaus on sellainen asia, jota on kaikilla. ?!? Hän ilmeisesti tarkoitti romanttista rakkautta, mutta ei tarvitse edes mennä Suomen rajojen ulkopuolelle löytääkseen ihmisiä, joita ei  kukaan ole koskaan rakastanut, ei edes vanhemmat. Ja kaksikymmentä ystävää?!! Minulla on parhaimmillaan ollut kolme yhtäaikaista ystävää ja jo heidän kesken oli vaikeaa jakaa aikansa! Onko jollakin oikeasti 20 ystävää? Kavereita toki, mutta ystäviä? Eipä silti, iltalehden journalismi kyllä saa muutenkin harkitsemaan itsemurhaa säännöllisin väliajoin, niin masentavia heidän juttunsa ovat. En tiedä, mikä tarve heillä on saada ihmiset tuntemaan itsensä friikeiksi. Tai ehkä se ei ole heidän tarkoituksena, mutta vain aiheuttaa minulle sen, koska olen friikki. No, olen löytänyt ainakin viisikymmentä syytä, miksi elämäni ei ole elämisen arvoista ja minulle on selvinnyt, että olen tehnyt suurimman osan arkisista asioista "aina väärin". Ehkä en kuitenkaan vaivu masennukseen siksi, etten kuulemma osaa pestä pyykkiä, hampaitani tai käydä  suihkussa oikein. :)

Ystävänpäivä kuitenkin aina saa minut miettimään omaa tilannettani.  Lueskelen aina välillä yhtä  blogia, jonka kirjoittajalla ei myöskään ole ystäviä ja joka ei ymmärrä, mistä se johtuu. Mutta hän on todella aggressiivinen ja jyrkkä mielipiteissään ja usein suorastaan ilkeä ja hän myös vastaa oman bloginsa kommentteihin todella törkeästi ja käy myös muiden blogeissa kommentoimassa vähän mitä sattuu. Jos hän toimii niin myös oikeassa elämässä, syytä yksinäisyydelle ei tarvitse kaukaa hakea. Se kuitenkin saa minut miettimään, että onkohan minun yksinäisyyteni syyt yhtä itsestään selviä muille ihmisille, mutta minä itse en kykene niitä näkemään.  En tarkoita, ettenkö näkisi vikoja itsessäni, mutta onhan muissakin ihmisissä vikoja ja silti heillä on ystäviä. Toisaalta olen kyllä todella tottunut olemaan yksin, enkä osaa enää oikein kuvitellakaan, millaista olisi, jos olisi ystäviä. Luulen, että olen vihdoin onnistunut hyväksymään yksinäisyyteni. Tai ainakin minusta on jo pitkään tuntunut, että olen ihan aidosti onnistunut luopumaan toivosta. Yksi uudenvuodenlupauksistani onkin unelmista luopuminen, mutta siitä lisää lupauspostauksessa. :)

Muuten ei oikein kuulu uutta, olen taistellut migreeniä vastaan, joten olen elänyt vielä normaaliakin virikkeettömämpää elämää. Ja yrittänyt saada unirytmiäni järkeväksi. Aloin ehkä kaksi viikkoa sitten katsoa Broadchurch:ia yhtenä  iltana ja sehän oli niin hyvä, että katsoin saman tien kaikki jaksot, mikä kesti noin viiteen aamulla. Täytyy kyllä sanoa, että britit hallitsee tämän homman, melkein varmuudella brittiläinen tv-sarja osoittautuu todella hyväksi! Minullahan kävi viime keväänä samalla tavalla niin ikään brittiläisen Fortituden kanssa, sekoitin unirytmini pitkäksi aikaa, kun en vain pystynyt lopettamaan katsomista. Ja kuten olen monta kertaa täälläkin mainostanut, rakastan brittiläisiä komediapaneeliohjelmia! Muutenkin englantilainen huumori vain toimii minulla, kerta kaikkiaan inhoan suomalaisia ja amerikkalaisia stand up -esiintyjiä, mutta brittien joukossa on vaikka kuinka monta, jotka ovat minusta aivan hulvattomia.

Mutta menen nyt taas ulkoilemaan, siellä on kyllä jälleen kerran kurja ilma. :/ Olen niin korviani myöten täynnä huonoa säätä, minusta tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun on ollut hyvä  sää! Tosin koirani on riemuissaan, kun on lunta, hän kaivaa isoja kuoppia ja ryömii pitkin pihaa (hän tykkää yleensäkin ryömiä, en tiedä miksi). Minusta vain yksi Suomen parhaista puolista on toisistaan eroavat vuodenajat, mutta nykyään kaikkina vuodenaikoina sataa vettä. Rakastin ennen sadetta, mutta jopa minä olen saanut tarpeekseni!

Mutta nyt siis ulos kuitenkin! :) HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! :)

Ai niin;  sain vihdoin sieltä HBO:lta viestin, että "he eivät ole onnistuneet selvittämään, mikä meni vikaan, mutta saan rahani takaisin". Vähän huvituin tästä viestistä, kun heiltä siis vei kolme kuukautta yrittää selvittää, mikä meni vikaan, vaikka kerroin sen heille heti ekassa viestissäni ja siltikään he eivät kuulemma onnistuneet saamaan sitä selville. :D Mutta sain sentään rahani takaisin. :)

tiistai 9. helmikuuta 2016

Pikainen tiedotus :)

Hei! Ajattelin kirjoittaa sen verran, että kerron, että en ole nyt kirjoitellut, enkä tehnyt sitä lupaamaani uudenvuodenlupauspostaustakaan, koska minulla on nyt meneillään jokin omituinen tauti(?) tai jotain. Minulla on koko ajan sellainen olo, kuin migreeni olisi alkamassa ja vaikka se sitten ei olekaan kunnolla kehittynyt migreeniksi, en kestä nyt mitään migreenille altistavaa, kuten kirkasta tietokoneen näyttöä. En tiedä mikä tämän homman nimi on, minulla ei ole koskaan ollut tällaista... Yksi päivä melkein oksensin kirpputorilla, koska siellä oli välkkyvä loisteputki! Joka tapauksessa, olen viettänyt paljon aikaa lukien hämärässä, joten siksi blogissakin on ollut hiljaista. Mutta kirjoitan heti kun voin. :)