sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Leikkausvuosipäivä

Tänään juhlitaan(?) leikkaukseni 4-vuotissynttäripäivää(viime vuonna muuten vietin vuosipäivää vääränä päivänä ja olisin tehnyt samoin tänä vuonnakin, ellen olisi alkanut tarkistaa, että montakos vuotta siitä nyt tuleekaan! :D), joten ajattelin, että voisin siitä jotain sanoa. En olekaan kirjoitellut täällä laihdutuksesta mitään pitkiin aikoihin. Siihen on hyvin yksinkertainen syy; minulla ei oikein ole mitään kerrottavaa. En ole onnistunut laihtumaan pitkiin aikoihin ja paino sahaa samoja kiloja vuoroin ylös ja alas, joten mitäpä siitä sitten kertoisi… Vaaka näytti aamulla 85,6 kg, joten olen laihempikin ollut ja myös merkittävän ylipainon raja on taas ylitetty. Edistymiskuvia on aina silloin tällöin pyydetty ja olen kyllä miettinyt sitä, mutta olen saanut päähäni, että jos laitan tänne edistymiskuvia, vaikka en ole edistynyt, samalla hyväksyn lopullisesti, etten enää laihdu, enkä ole vieläkään valmis hyväksymään sitä. Onko siinä järkeä kenenkään muun mielestä kuin minun? :D Ja toisaalta, eipä minulla mitään uutta olisikaan näytettävänä. :/ Minä aina ajattelen, että jos en päivämäärään x mennessä saa painoa laskemaan, luovutan, mutta kun se päivä tulee, en haluakaan luovuttaa. Vaikka en tiedä, miten realistista nyt enää on toivoa, että saisin painon vielä laskemaan. Mutta en voi (enkä halua!) vielä luovuttaa. Joten nyt juhlallisesti vakuutan leikkaukseni 4-vuotissynttäripäivänä, että ne miinus 40 kg kuvat tänne vielä jonain päivänä tulevat! :D En ole ihan varma, uskonko tuohon itsekään, mutta nyt kun se on virallisesti julistettu, ehkä siitä on apua!

Olenko sitten yrittänyt? Olen aloittanut tasaisin väliajoin, mutta olemattomin tuloksin. Yleensä se menee niin, että lihon muutaman kilon, havahdun, että nyt pitää tehdä jotain, laihdutan ne muutamat kilot, olen tyytyväinen siitä, joten sallin itseni olla vähän rennommin ja niin sykli alkaa taas alusta. Olen tavallaan kai ihan samassa kierteessä kuin silloin ennen leikkausta, vain pienemmän bmi:n kera tällä kertaa. Aika kauan leikkauksen jälkeen oli niin, että sain syödä melkein mitä huvitti, eikä paino kovasti vaihdellut, mutta nyt lipsuminen näkyy kyllä heti vaa’alla. Enemmän minulla ehkä on vaikeuksia liikunnan kanssa kuin ruoan, on todella vaikeaa potkia itsensä lenkille. Vaikka sitten olenkin todella tyytyväinen jälkeenpäin, kun olen sen tehnyt! En tiedä, miksi se muka on niin vaikeaa lähteä, vaikka tiedän, että se on kaikin puolin vain positiivinen asia, jos lähden. Kaikesta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että laihduttaminen on ihan hirveän vaikeaa. Tiedän toki, mitä siihen vaadittaisiin, mutta kun on pääsiäinen ja joulu ja viikonloppu ja liputuspäivä ja tiistai, niin eihän silloin mitenkään voi. :) Totuus on kai se, että minä laihduin vain ja ainoastaan leikkauksen ansiosta ja nyt kun se on enää vain minusta itsestäni kiinni, olen ihan se sama ihminen kuin ennen leikkausta, joka ei silloinkaan pystynyt laihduttamaan. Toisaalta henkisesti olen nyt eri tilanteessa, koska osittain olen tyytyväinen tähänkin painoon ja siihen, että olen kuitenkin paljon pienempi kuin ennen. Mikä ehkä tavallaan toimii minua vastaankin, mutta sen voin kyllä kokemuksesta sanoa, että itseinho ja tyytymättömyys omaan vartaloon ei toimi motivaationa laihdutukseen, pikemminkin päinvastoin!

Mitä itse leikkaukseen tulee, niin se tuntuu nykyään epärealistiselta muistolta. Minusta minun annoskokoni ovat ihan normaaleja ja olen tottunut siihen, mitä voin ja mitä en voi syödä. En edelleenkään syö mielelläni mitään kovin kiinteää, mutta en nyt tiedä, miten kiinteitä asioita söin aiemminkaan. Muuten syön mielestäni ihan tavallisesti. Jos käytän vettä mittarina, niin arvioisin, että mahalaukkuni on venynyt noin 3 desin suuruiseksi, ehkä vähän enemmänkin. Vesi on ehkä sikäli vähän huono mittari, että se siirtyy nopeasti eteenpäin, mutta jos minulla on hirveä jano ja yritän juoda mahdollisimman paljon, pystyn juomaan hiukan yli 3 desiä. Ruoan suhteen mahalaukkuni on edelleen ehdoton, voin syödä tietyn määrän ja that’s it. Joskus se aiheuttaa kiusallisia tilanteita, kun kyse on yhdestä haarukallisesti, enkä tiedä, miten selittäisin ihmisille, jotka eivät tiedä leikkauksestani mitään, etten voi syödä sitä. Onneksi minulla ei pahemmin ole sosiaalista elämää. :/ Samoin minulla on edelleen niin, että toisina päivinä tuntuu, etten pysty syömään oikein mitään ja toisina taas pystyn syömään paljon enemmän. En oikein tiedä, mistä siinä on kyse, ehkä vain kuvittelen.

Herkkuja himoitsen edelleen ihan samalla tavalla kuin ennenkin, eikä se koskaan oikeastaan loppunutkaan, vaikka piti, mutta leikkauksen ansiosta paljon vähempi riittää. Luulen, että minun kohdallani se liittyy siihenkin, että herkut eivät koskaan olleet minulle vain jotakin, joka maistuu hyvältä, vaan ne olivat myös lohtua ja seuraa ja jotain kivaa tekemistä. Ja edelleen se on niin minun kohdallani, mutta en enää tarvitse siihen ämpärillistä ruokaa, voin syödä pätkiksen (sen ison… :/) ja olla ihan tyytyväinen. Minä tosiaan syön aika paljon pätkiksiä… Se on vähän hassu asia, koska minähän en koskaan himoinnut makeita herkkuja, vaan suolaa ja rasvaa. Niin on kyllä edelleenkin, mutta en pysty fyysisesti syömään esimerkiksi perunalastuja tai pizzaa niin paljon, että kokisin sen himon tulleen tyydytetyksi, kun taas jo pieni määrä makeaa saa ne loppumaan, joten syön sitten makeaa.

Kaiken kaikkiaan leikkaus on edelleen positiivinen kokemus ja vaikka en sitä minään ihmeparannuksena lähde kenellekään markkinoimaan, jos on ollut pitkään lihava, eikä ole onnistunut laihduttamaan, sitä kannattaa vähintään harkita. Tietysti täytyy pitää mielessä, että minä kuulun niihin, joilla kaikki meni hyvin kaikin puolin, ihmisiä on kuitenkin kuollutkin tähän leikkaukseen ja monella on ollut vähemmän ehdottomia ongelmia. Mutta minä olen henkilökohtaisesti tyytyväinen, että menin.

Jos sitten jotain negatiivista halutaan sanoa, niin todella negatiivista on se, miten paljon laihtuminen on muuttanut ihmisten asennetta. Tunnen surua sen entisen itseni puolesta aina kun joku on minulle epätyypillisen ystävällinen. En usko, että (ainakaan kaikki) ihmiset tietoisesti ovat töykeitä lihaville ihmisille, mutta mitä enemmän laihtuu, sitä mukavampaa kohtelua saa osakseen, joten jonkinlainen syvälle juurtunut ennakkoluulo siihen liittyy. Nyt olen jo ehkä paremmin tottunut, mutta aluksi oli niin kummallista, että ihmiset juttelivat minulle ja kaupan kassat olivat paljon ystävällisempiä ja varsinkin se, ettei minua enää tuijotettu! Se on ihan kiistatta paras osa laihtumista! Ennen aina tunsin julkisilla paikoilla, että selkääni porautuu vähintään yksi epäystävällinen läskejäni paheksuva katse, mutta nyt en enää tunne sitä. Vaikken minä nyt mikään keijukainen vieläkään ole, mutta olen kai jotenkin normaalin lihavuuden rajoissa, Suomessa kun ylipaino on niin yleistä.  Silloin, kun olin lihavimmillani, tunsin aina, etten ole mitään muuta, vain kasa kävelevää läskiä ja ajattelin silloin, että ehkä siksi vain kuvittelen sen paheksunnan. Mutta sitten kun paino alkoi pudota, tunsin edelleen olevani ihan yhtä lihava, mutta en enää aistinut sitä paheksuntaa, joten en usko, että se oli vain omaa kuvitteluani. Minä en (yhtä lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta silloin kun kävin kaikkein alimmassa lukemassa) koskaan tuntenut laihtuneeni, mutta olen päässyt jotenkin sellaiseen olotilaan, ettei painollani ole minulle enää niin suurta merkitystä. En tunne olevani pienempi, mutta tunnen olevani muutakin kuin kasa läskiä. En tiedä, onko tässä nyt järkeä, en oikein osaa pukea sitä sanoiksi. :)

Negatiivista on myös se, että jotkut ihmiset odottavat minun itsenikin osallistuvan läskien haukkumiseen. Hyvä esimerkki on se, että monet odottavat minun kertovan tarinoita siitä, miten kauheaa oli olla lihava(mpi). Esim. kaupassa törmäsin taannoin serkkuni vaimoon, joka jutteli jonkun ystävänsä kanssa ja puhe kääntyi laihdutukseen. Serkkuni vaimo sanoi tälle tutulleen, että minä olen laihduttanut paljon, että hän voisi kysyä minulta vinkkejä. No, tämä nainen sitten sanoi, että tunnen varmaan oloni todella paljon paremmaksi laihempana ja kertoi tarinan jostain kumminkaimasta, jolla oli kuulemma aina ihan hirveä olo ja vaikka mitä sairauksia, kunnes laihdutti. Vastasin siihen (totuudenmukaisesti!), että huomaan eron portaita noustessa ja joutuessani tekemään pitkään fyysistä työtä, mutta että olin niin onnekas, ettei painoni ehtinyt aiheuttaa minulle mitään sairauksia. Hän jatkoi, että pakkohan sinun on tuntea olosi paremmaksi, kun paljon kiloja on lähtenyt, johon vastasin, että tunsin oloni ihan hyväksi silloinkin, enkä normaalissa arjessa huomaa eroa. Hänen sävynsä muuttui aggressiivisemmaksi ja aggressiivisemmaksi ja hän vain toisteli, että ihan pakkohan minun on tuntea oloni paremmaksi ja aloin jo olla melkoisen kiusaantunut, kunnes onneksi hänen puhelimensa soi ja pääsin hipsimään pois paikalta. Tämä on ilmiö, johon olen törmännyt usein niissä tilanteissa, joissa laihtumiseeni on ylipäätään kiinnitetty huomiota; kun PAKKOHAN minun on tuntea oloni nyt niin paljon paremmaksi! En oikein osaa hahmottaa, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu… Ja mitä minä voin sanoa?! Olen tästä puhunut täällä ennenkin, mutta en koskaan tuntenut fyysisesti oloani huonoksi, enkä kokenut, että minun olisi vaikea selviytyä ihan arjesta; en tokikaan olisi voinut vaikka juosta pitkää matkaa, mutta ihan tavallinen arki ei minusta ole muuttunut, muutoin kuin tosiaan portaiden ja siivousmaratonien suhteen. Ihmisten on ehkä jotenkin vaikea hyväksyä, että lihavan elämä ei olisikaan aivan hirveää ja varsinkin laihtunut suorastaan pettää heidät, jos ei osallistu entisen läskin itsensä parjaamiseen. Oli siihen sitten syy mikä tahansa, se on kuitenkin aika ikävä ilmiö.

Ja kai me ihmiset olemme muutenkin niin erilaisia; luin tässä joku päivä blogipostausta, jonka kirjoittaja oli kovin loukkaantunut ja ihan luetteli kaikki ne ihmiset elämässään, jotka eivät ole kehuneet häntä laihtumisesta. Minä taas toivon, ettei kukaan sanoisi mitään, se on minusta niin kiusallinen puheenaihe! :D

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän jotain parhaita (öhm, kun minähän sen tiedän…) laihdutusvinkkejäni, mutta tästä tuli jo niin pitkä, että teen siitä erillisen postauksen. Voisin laittaa siihen jotain reseptejäkin, jos kiinnostaa?

Mutta muuten, kai tässä nyt tuli tarpeeksi tästä aiheesta yhdelle kertaa. :) Minusta muuten tuntuu vähän kummalliselta kirjoittaa laihdutusasioista, vaikka tämä alun perin oli laihdutusblogi! Mutta tässä nyt jotain kuitenkin. 

Mukavaa sunnuntaita! :) (Ja ei, en ole hereillä tähän aikaan, kirjoitin tämän yöllä ja laitan tämän ajastettuna aamuksi! :D)


Ai niin; Iltalehdessä sanottiin, että iso ahteri on yhteydessä älykkyyteen ja tulin siihen tulokseen, että minun täytyy sitten olla suorastaan nero…! Jotain positiivista siinäkin! 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Kevät ja paniikkihousut

(minulta alkaa ihan oikeasti loppua ideat otsikkojen suhteen… :)) 

Hei taas ja anteeksi pitkä tauko! Minun on pitänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta aina jokin harhauttaa minut. Aloitin kirjoittamisen jo edellisviikon perjantaina, mutta kämppikseni oli kutsunut huoltomiehen kertomatta minulle, joten kun hän tuli sisään omalla avaimellaan, en ollut vielä pukenut vaatteita päälleni ja se kokemus sai minut unohtamaan koko bloggaamisen. Tai luulen, että se sai meidät molemmat unohtamaan vähän kaiken joksikin aikaa. Pojan ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.

Ja sitten viime viikolla olin yhtenä päivänä aikeissa kirjoittaa, kunhan kävisin ensin kaupassa, mutta se jäi, koska siellä kaupassa joku mies huusi minulle! :D Menin ihan tavallisesti kassalle ja itse asiassa huomasin kyllä, että muutaman metrin päässä oli mies pyörätuolissa, mutta oletin, että hän katsoi jotain tavaraa, joten menin jonoon. Hän alkoi huutaa minulle, että etuilen ja että miten röyhkeästi kehtaan etuilla jonossa pyörätuolissa olevan eteen. Ihmiset tuijotti ja se oli ihan hirveää! Hän oli monen metrin päässä kassasta ja edellisestä kassalle jonottaneesta, miten minä olisin voinut tietää, että hän ilmeisesti sitten oli kuitenkin jonossa?! Yritin selittää, mutta hän vain huusi. Ja minä vielä aina päästän vanhukset tai sellaiset, joilla on vain yksi tavara, edelle ja minua nolotti ja harmitti ihan hirveästi ja se oli niin kohtuutonta!

Tai ehkä hän antoi tilaa edellä oleville, jos jotain inhoan niin sitä, miten joillain ihmisillä on tapana tunkea ihan toiseen kiinni kassajonossa. Se on ihan hirveää, kun on puristuksissa kahden ihan vieraan ihmisen välissä, eikä pääse sieltä minnekään, eikä uskalla liikahtaakaan, ettei vain osuisi keneenkään ja ihan oikeasti tuntee toisen ihmisen melkein ihollaan ja kun sitten pari milliä liikkuu eteenpäin, päästäkseen siitä niskaanhönkijästä kauemmas, hänkin liikahtaa sen pari milliä! Miksi ihmiset tekevät niin?! Ei se jono liiku yhtään nopeammin, vaikka jonossa olijat olisi liimattu kiinni toisiinsa! Jospa se pyörätuolimies oli samoilla linjoilla… Joka tapauksessa siitä jäi ahdistunut tunnelma, varsinkin, kun kaikki siellä kaupassa katsoivat minua niin vihaisesti!

(Ja nyt sitten kun sain tämän kirjoitettua, netti katkesi moneksi tunniksi!)

Olen myös kehitellyt pienen Netflix -addiktion, joka vie aikaa kaikelta muulta. On kummallista katsoa tv:tä näin… Ennen aina jokin tv-sarja oli osa elämääni vuosia, nyt katson kaikki jaksot peräkkäin, enkä mitään muuta siinä välillä. Sain katsottua Gossip Girl:in, josta yllätyksekseni tykkäsin kovasti ja sen jälkeen katsoin uuden Sherlock:in, joka oli aivan loistava! Olen lykännyt sen katsomista, koska se jenkkiversio ei ole kovin kummoinen, mutta olisihan minun pitänyt tietää, että jenkit pilaavat parhaatkin brittisarjat omilla versioillaan! Se on todella hyvä, kannattaa katsoa, jos joku ei ole vielä nähnyt! Harmi vain, ettei sitä ole kovin montaa jaksoa. :(

Ja kaiken huipuksi nukkumisenikin on ollut todella levotonta, osin tv-sarjojen takia ja osin kai ihan kevään takia. Näin viime yönä unta, jossa juttelin Robert Downeyn kanssa ja hän pyysi minua ryhtymään rakastajattarekseen! Tiedän, että unien tulkinta on parhaimmillaankin epävarmaa, mutta onkohan mitään mahdollisuutta, että se olisi ollut enneuni? En ainakaan vielä luovu toivosta…

Maaliskuu on minulle aina vuoden kamalin kuukausi, mutta ainakin se on lähtenyt käyntiin ihan hyvin, en ole ollut mitenkään erityisen ahdistunut tai mitään. Varsinkin kauniilla ilmalla olen ollut ihan positiivisella mielellä, tänäänkin aurinko paistoi lämpimästi ja linnut lauloi (ja katupölyn takia pääni räjähtää) ja ilmassa tuoksui jokin teollinen liuotin…?!! En tiedä, onko sekin kevään merkki, mutta muistan kirjoittaneeni siitä tänne jonain aiempanakin keväänä, joten ehkä se sitten on! Joka tapauksessa olen edelleen ihan ok, tämä taitaa olla jonkinlainen ajallinen ennätys! Olen ollut ”ihan ok” jo ainakin marraskuusta lähtien! Toivottavasti se jatkuu!

Ai niin, ostin helmikuussa sen kuukauden uusi juttu  -jääjugurtin. Se oli hirveää! :D Siis maultaan, ei se itse tapahtuma. :) Olin kuvitellut, että sen pystyisi vaivatta kuvittelemaan jäätelöksi, mutta niin hyvää mielikuvitusta  ei ole kenelläkään… En edes tiedä, miksi olen kuvitellut, että se olisi herkullista, koska en erityisesti tykkää jugurtista ylipäätään. No, tulipa testattua! :) Nyt tämän kuukauden uudeksi jutuksi saa kelvata ne nettitreffikuviot, mikäli edes selviän niistä hengissä. Jos kuolen stressiin, niin odotan teidän sitä ehdottaneiden edes tuntevan pienen piston sydämessään… Se on ollut aivan kammottavaa! Ja se saa minut tuntemaan itseni niin surkeaksi olennoksi, koska kaikilla, jotka edes katsovat profiiliani, on jokin vaatimus, jota en täytä. Ei minulla ole koskaan ollut mitään harhaluuloja omasta markkina-arvostani, mutta tämä on kyllä toiminut aika hyvänä reality check:inä siltä varalta, että jokin toivon rippunen jossain vielä eli. Luin jotain profiilia ja pidin siitä ja ajattelin, että hän voisi olla yksi niistä ”ei varaa valittaa” –miehistä, joille voisin kirjoittaa, kunnes sitten pääsin kohtaan: ”naisen pitää olla kokopäivätyössä”. Niinpä… Ymmärrän kyllä, mutta on outo kokemus katsoa profiileja toisensa perään ja lukea, miten heillä kaikilla on ainakin jokin vaatimus, joka pudottaa minut pelistä. Tämä nyt varmaan kuulostaa ihan hullulta; olenhan 36 –vuotias, eikä kukaan mies irl ole koskaan osoittanut minua kohtaan mitään kiinnostusta, joten en mitään muuta odottanutkaan, mutta luonnollisestikaan kukaan ei tuolla kadulla /tms. tule minulle erittelemään syitä, miksi he eivät osoita minua kohtaan kiinnostusta, kun taas netissä näen ne syyt lueteltuna, että miksi juuri tämä mies ei huolisi juuri minua ja se on outoa... Se saa minut tuntemaan suurta häpeää itsestäni ihan uusilla tavoilla. :D Mutta minulla on suunnitteilla ihan oma postauksensa näistä asioista, joten kirjoitan niistä enemmän sitten siellä.

Mitäköhän muuta… Niin joo, otsikko tulee uusista housuistani, jotka ovat niin mukavaa materiaalia, että koen säännöllisiä ”voi ei, olen taas unohtanut housut” –paniikkihetkiä! Minun oli pakko käydä vähän shoppailemassa uusia housuja, koska kahdet edelliset pahoinpitelivät minut joka päivä. Satuin ennen joulua ostamaan kahdet housut, joissa molemmissa oli vetskari sivulla ja en saa sitä ikinä kiinni jättämättä ihoani sinne väliin ja sain niistä tarpeekseni. Mutta koska ollaan aihelistalla vajottu jo housuostoksiin, ehkä on syytä suosiolla uskoa, että kaikki tuli jo kerrottua. :)

Mukavaa maaliskuuta! :)


Ps. Näkyykö tämä blogi teillä jotenkin oudon näköisenä tällä hetkellä? (EDIT: Never mind, se kai johtui nettiyhteyden katkeamisesta. :))