maanantai 16. toukokuuta 2016

Asuntopulmia...

Minulla on ollut raskas viikonloppu. En tiedä, onko tämä satunnaista vai reaktio lääkityksen lopettamiseen, mutta minulla on ollut kurja olo. Pahinta on se, etten tiedä, onko tämä tosiaan vain satunnainen aallonpohja vai alkua masennuksen paluulle, mikä pelottaa minua ihan hirveästi. Toisaalta halusin selvittää, pärjäänkö ilman lääkitystä, joten nythän se nähdään. Mutta toivon todella, että olisin edes jossain määrin parantunut, en voi enää elää uudelleen pahinta masennuskautta.

Minä myös olen paniikissa muuton takia. Tavallaan olen innoissani siitä, että pääsen asumaan yksin ja tiedän, että totuttuani uuteen paikkaan, viihdyn siellä varmasti paremmin kuin nykyisessä, mutta tällä hetkellä minua vain ahdistaa ihan hirveästi! Joudun tietysti maksamaan enemmän vuokraa ilman kämppistä ja minua myös ahdistaa sitoutua uuteen paikkaan ja kaikki käytännönjärjestelyt tuntuvat tällä hetkellä niin täysin ylivoimaisilta. Enkä tiedä, minne muuttaisin! Olen löytänyt monta ihan hyvää vaihtoehtoa, ne ovat suunnilleen samankokoisia ja samanhintaisia, mutta miten niistä pitäisi valita?!! Kaikissa on hyviä puolia ja huonoja puolia! Löysin yhden, joka olisi todella lähellä keskustaa ja se houkuttaa, mutta toisaalta löysin toisen asunnon, joka olisi ihan lähellä nykyistä asuntoani ja muutto jo ennestään tutulle alueelle tuntuu niin turvalliselta. Päästin jo käsistäni yhden todella hyvän vaihtoehdon epäröimisen takia ja alan mennä paniikkiin jo siitä ajatuksesta, että mitä jos mietin liian kauan ja joudunkin tyytymään johonkin murjuun!

Ja kaikki mahdolliset uhat nousevat mieleeni ja olen nostalginen ihan kummallisista asioista. Mietin jo sitä, että ihan varmaan siellä uudessa asunnossa kaikenlaiset myyntimiehet ja jehovan todistajat soittelevat ovikelloa harva se päivä ja ehkä naapureina on pelkkiä hulluja ja sarjamurhaajia ja mitä jos sielläkin piilottelee käärme?! Ja samalla ikävöin jo valmiiksi yhtä lähikauppaa, koska monta vuotta sitten satuin kävelemään sinne aamulla, jolloin oli todella upea ilma! Ja arvatkaa mistä haluaisin kaikkein vähiten luopua?! Bussilinjasta!! Se vie minut suoraan kotioveltani suosikkikauppani ovelle, mukavaa reittiä pitkin, eikä se koskaan ole niin täynnä, ettei pääsisi istumaan! Rakastan sitä bussilinjaa! Miksi minun pitää olla tällainen?! En ole koskaan pitänyt pienimmistäkään muutoksista. Kaikki vähänkin uusi ja tuntematon tuntuu vain aivan hirvittävältä, siitäkin huolimatta, että tiedän ettei niin ole. Niin paljon kuin olenkin asuntoani inhonnut ja niin monta kamalaa muistoa kuin siihen liittyykin, tällä hetkellä muistan vain ne hyvät asiat ja olen paniikissa!

Olen ollut koko kevään niin valmis muuttamaan ja innoissani muutosta ja nyt kun se oikeasti lähestyy, olen kauhuissani! Haluaisin vain mennä kotiin ja ryömiä peittojen alle ja herätä sieltä noin vuonna 1993 ja olla ryssimättä elämääni niin pahasti! Olen tehnyt niin paljon virheitä ja toivoisin voivani mennä ajassa taaksepäin ja korjata edes osan niistä, mutta en voi. Olen niin ahdistunut, että minusta tuntuu kuin rinnassani olisi valtava kiemurteleva möykky. Olisi ihanaa, jos minulla olisi joku, jolle puhua tai joku, joka saisi ajatukseni pois tästä kaikesta edes hetkeksi, mutta ei ole. En voi kertoa mistään näistä asioista vanhemmilleni, koska he vain huolestuisivat ja ketään muuta ei ole. En tiedä mitä tehdä! Voiko joku teistä valita minulle asunnon puolestani?!! :D Pitäisikö minun vain valita se, mikä tuntuu turvalliselta ja jäädä samalle alueelle vai muuttaa hiukan halvempaan (viisi euroa halvempi ja kaksi neliötä suurempi!) asuntoon niin lähelle keskustaa(täysin vieraalle alueelle!), etten joutuisi käyttämään bussia kurjimmillakaan säillä? Vai pitäisikö minun odottaa, jos löytyisi jokin noin puolivälissä oleva, kenties halvempi vaihtoehto? APUA!

Teenkö väärin, jos valitsen asunnon sen perusteella, että minusta tuntuisi turvalliselta ja mukavalta jäädä tutulle asuinalueelle? Asunto näytti kuvissa todella kivalta ja olen itse asiassa ennen tätä asuntoa asunut sen naapurissa! :D ja se täyttää kaikki toiveeni (nätti kylppäri, johon mahtuu pyykkikone ja oma parveke ja makuualkovi ja ikkuna keittokomerossa (tosin asunnossa ei ole minkäänlaista pakastinta, mikä aiheuttaisi vielä ennestään lisää kustannuksia...). Ainoa miinus on tosiaan se, että kaikkein pahimmilla säillä olen nytkin käyttänyt bussia mennessäni keskustaan, mikä on kustannus, joka poistuisi vielä lähempänä keskustaa...  Onko ihan hullua olla kauhuissaan muuttamisesta vieraalle asuinalueelle kaupungissa, jossa olen asunut jo vuosia?! Olen sentään muuttanut joskus yksin ihan vieraaseen maahankin! 

Ja lähetin jo välittäjälle spostia siitä lähellä olevasta asunnosta... En tosin tiedä, saisinko sitä edes, välittäjien kautta vuokrattaville asunnoille on aina paljon kysyntää. 

Ei tosiaan ole helppoa olla hullu... :) Mutta lähden nyt ulos, että saan edes jotain muuta tekemistä hetkeksi. 

Ai niin, enkö vain ollutkin oikeassa säästä?! Mutta minähän uin lauantaina (okei, ehkä kaksi metriä, jonka jälkeen huusin kuin hyeena), joten talviturkki on joka tapauksessa heitetty! 

perjantai 13. toukokuuta 2016

Myrskyvaroitus!

Nyt on ollut todella lämmin toukokuu! Olen pessyt kaikki matot (paitsi ne, jotka ovat parhaillaan käytössä), yleensä en ole edes aloittanut tähän aikaan vuodesta. Olen myös ruskettunut jo ihan älyttömästi. Valitettavasti en ole niitä ihmisiä, jotka saavat ruskettuessaan kauniin hehkun, minä näytän siltä kuin olisin likainen. Se on todella ärsyttävää! Joskus vuosia sitten olin perunamaalla ja yritin varmaan kymmenen minuuttia pestä "multaa" iholtani, kunnes tajusin, että ei, minä nyt vain olen sen värinen kuin minut olisi päällystetty perunamullalla. :( Mutta olen nauttinut ihanasta ilmasta, aurinko paistaa, mutta ei ole vielä liian kuuma. Tosin minun pitää kai antaa säävaroitus; aion alkaa täyttää allasta tänään, joten viimeistään huomenna iltapäivällä sataa vähintään räntää, ehkä jopa lunta ja kamalaa säätä  kestää noin heinäkuun puoliväliin saakka. Olen pahoillani!

Olen nyt ollut niin paljon kotona äidin käden takia, että olen suorastaan ikävöinyt omaa asuntoani. Sitä ei ole tapahtunut varmaan koskaan aiemmin, yleensä se on päinvastoin! Onko muuten outoa, että eniten kaipaan asuinkaupungistani lempparikirppistäni?!! Se on niin kivassa paikassakin, se on vähän kuin pieni retki mennä kirpparille...! Jep, olen säälittävä! :D Olen aina tykännyt kirppareista, mutta kotikaupungissani kirppareilla tavaroista pyydetään moninkertaisesti enemmän kuin asuinkaupungissani. Tosin nämä halvat hinnat ovat saaneet aikaan todella erikoisen vaatevaraston, koska minun ei tarvitse perustella parin euron ostosta itselleni. Jos ostan ihan oikeasta kaupasta jotain täydellä hinnalla, vaatteelle pitää olla käyttöä ja sen pitää olla sellainen, että  voin pukeutua siihen julkisesti ja sen pitää sopia minulle. Kirpparilla taas se menee niin, että jos tykkään jostakin ja se mahtuu minulle (ja se maksaa alle 4 euroa), ostan sen, vaikka se olisi hihaton tai ikäiselleni sopimaton tai vaikka se näyttäisi hiukan hääpuvulta... Rakastan sitä mekkoa, enkä ole käyttänyt sitä kertaakaan! Mutta se maksoi kolme euroa, joten saanpahan ainakin katsella sitä roikkumassa vaatekaapissani. :)

Oletteko muuten huomanneet, että melkein joka kerta kirpparilla on vähintään yksi tuote, joka on myynnissä useammassa pöydässä? Henkkamaukalla on yksi paita, jollaisen näkee melkein aina kirpparilla käydessään(olen itse asiassa ostanutkin pari, mutta isoissakin koissa on ihan älyttömän kapeat hihat). Eilen, kun kävin, löysin ensin yhden Hello Kitty -topin, sitten toisen samanlaisen, mutta eri värisen ja vielä yhden pöydän, jossa olisi ollut molemmat, mutta ne olivat liian pieniä. Ja olen melko varma, että ostin oman takkini takaisin...! Annoin sen pois pari vuotta sitten jollekin hyväntekeväisyyskirpparille, koska se oli sellainen lärpäke, että se aina roikkui mitenkuten päällä, mutta heti kun olin sen tehnyt, tajusin, että se olisi ollut hyvä lenkkitakki, koska se on neutraali, eikä pidä minkäänlaista ääntä (en ole vieläkään löytänyt lenkkitakkia, koska en voi sietää sitä ääntä, mikä ulkoilutakeista kuuluu!). Olin korjannut siitä yhden sauman, joten siksi olen varma, että ostamani on juurikin se oma takkini! :D Neljä euroa hävisin tässä hyväntekeväisyydessäni! :D Mutta nyt minulla on lenkkeilytakki syksyksi. :)

Kävin kyllä taannoin läpi vaatevarastoni ja yritin luopua kaikesta tarpeettomasta. Edessä oleva muutto on saanut minut hankkiutumaan eroon kaikesta, mille ei ole käyttöä. Vaatteiden kohdalla on ärsyttävää, kun jokin omituinen ääni kuiskii aina jossakin taka-alalla, että kyllä tuolle on vielä käyttöä, vaikka se olisi roikkunut kaapissa käyttämättömänä viimeiset kymmenen vuotta. Pahinta on, kun jokin on nätti, mutta siinä on jokin vika. Minulla oli aivan ihana villatakki; kaunis, ihanan värinen, sopi minulle todella hyvin, mutta kun siinä  oli villaa, se pisteli, joten en ikinä käyttänyt sitä. Nyt kylmästi vein sen sellaiseen keräyslaatikkoon ja voin vain toivoa, ettei sen kanssa käy kuten takkini kanssa. :) Tai vein enemmänkin vaatteita pois, paljon sellaista jota ei tule käytettyä ja kaiken sellaisen, josta en oikeasti pidä. Jotain nättejä vaatteita jäi vielä, mutta katsotaan, jos lopullinen pakkaaminen saisi minut luopumaan niistäkin.

Muutto on kyllä hyvä tapa vähän siivoilla, joskin minulla ei mitenkään hirveästi ole ylimääräistä tavaraa, koska äitini on sellainen hamsteri, että olen allerginen kaikenlaisille romukasoille ja rakastan järjestystä ja tyhjää tilaa. Jos joskus saisin ihan unelma-asunnon, haluaisin yhden huoneen, joka olisi ihan täysin tyhjä. Siellä pitäisi olla upeat ikkunat ja lankkulattiat, mutta muuten se olisi täysin tyhjä. Joskus vuosia sitten asuin muutaman kuukauden yksin kämppikseni muutettua pois ja hänen huoneensa oli tyhjä ja minusta oli ihanaa istua siellä iltaisin, se oli niin rauhoittavaa. En olen koskaan kokeillut meditointia, mutta luulen, että tyhjässä huoneessa istuminen oli minulle jonkinlaista meditaatiota. Näin joskus jossain sisustuslehdessä ullakon, jossa ei ollut mitään, mutta koko lattia oli päällystetty vanhanaikaisilla räsymatoilla ja olin niin kateellinen! Sellainen olisi ihana! Aina kun muutan ja näen sen tyhjän huoneen, minusta tuntuu kamalalta kantaa sinne tavaraa! Tosin joskus nuorena yksi kaverini muutti yksin asumaan, eikä hänen asunnossaan ollut mitään muuta kuin patja lattialla ja se ei kyllä  ollut kovin kateutta aiheuttava sisustusratkaisu. :D

Mutta lähden nyt täyttämään sitä allasta, joten kaivakaa kumpparit ja sateenvarjot ja villapaidat esiin! :) 

torstai 5. toukokuuta 2016

Kissoja ja yksi koiran häntä

Nyt näköjään ainakin pidän lupaukseni useammin kirjoittamisesta... :)

Minulla on todella hirveä olo, koska löysin auton alle jääneen kissan, joka oli vielä elossa. En tiennyt mitä tehdä; tiesin, että lähistöllä on eläinlääkäri, joten soitin hänelle, mutta hän oli poissa paikkakunnalta. En keksinyt muuta kuin soittaa hätäkeskukseen ja pyytää, että he lähettävät poliisit. Odotin heitä mielestäni ikuisuudelta tuntuneen ajan (joka todellisuudessa oli noin 20 minuuttia, kuten myöhemmin puhelimestani näin) ja silittelin verta valuvaa kissaa. Minusta hän oli niin loukkaantunut, että ajattelin, ettei poliiseilla ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa hänet, mutta kun poliisiauto ajoi viereeni, kissa otti ja ampaisi lähimpään metsikköön! Poliisit sitten vain sanoivat, että ei kissa kauhean pahasti ollut loukkaantunut, kun pystyi juoksemaan, mutta hän jätti jälkeensä ison verilammikon ja näin, että verta tuli ainakin suusta. Se oli minun vikani, minun olisi pitänyt pitää hänestä kiinni, mutta luulin, ettei hän pääsisi siitä minnekään! Yritin etsiä häntä, mutta en tiedä, minne hän meni. Soitin muutaman lähimmän talon ovikelloa siinä toivossa, että löytäisin omistajat tai jonkun, joka tietäisi kenen kissa on, mutta kukaan ei avannut ovea. Nyt näen koko ajan silmissäni siinä asfaltilla verta valuvan eläinparan. Minulla on muutenkin niin kamala olo, kissa varmasti kitui jossain metsässä kuoliaaksi! Voin vain toivoa, että hän oli sen verran hyvässä kunnossa, että osasi mennä kotiin ja hänelle hankittiin apua, mutta tiedän, ettei se ole kovin todennäköistä. Nyt en saa sitä mielestäni hetkeksikään ja asiaa vielä pahentaa, että hän ei olisi päässyt karkuun, jos olisin älynnyt pitää hänestä kiinni!

Ja voi että minua ärsytti, kun paikalle tuli joku mies ja sanoi, että juu, hän näki jokin aika sitten, kun joku ajoi kissan päälle, mutta hän luuli, että se kuoli. Ei sitten voinut pysähtyä ja tarkastaa...! Minulle tulee aina kamala olo, kun näen eläimen, jonka päälle on ajettu, mutta eläimen tuskaa on aivan hirveää katsoa! Tosin kissa oli kai shokissa, koska hän oli liiankin rauhallinen. Niin rauhallinen, että luulin hänen olevan kuolemaisillaan... On kamalaa tietää, että on minun vikani, ettei hän saanut apua!

Pelkään vielä ihan hirveästi meidän omien kissojen puolesta. Minä haluaisin suunnilleen kietoa heidät pumpuliin ja pitää turvassa pahalta maailmalta, mutta äiti on sitä mieltä, että maalla kissan pitää päästä ulos. Ohi kulkevaa tietä ei kauheasti käytetä, mutta näin keväisin siinä liikkuu traktoreita, koska tien kautta mennään lähinnä pelloille. Pelkään juuri sitä, koska kissat eivät ole tottuneet liikenteeseen. Joskus kun olin lapsi, yksi kissani jäi auton alle ja kuoli. Se on hankala asia, koska toisaalta näen, miten paljon kissat nauttivat ulkona olosta ja lämpimään aikaan heidät hädin tuskin saa yöksi sisälle. Mutta sisällä he olisivat turvassa. Öisin emme päästä heitä ulos ja he oleskelevat lähinnä pihapiirissä tai vieressä olevalla pellolla, mutta ylittävät välillä tienkin.

Onneksi traktorit sentään pitävät kovaa ääntä ja liikkuvat melko hitaasti, mutta varsinkin keskimmäinen kissa on liian rohkea. En tiedä, miten saisin peloteltua häntä... Tosin ehkä vain kerron hänelle. Pienin kissa ihan oikeasti on katsonut minua kieroon sen jälkeen kun luin hänelle reseptejä. Ok, ehkä hänen viihdykkeekseen lisäsin jokaiseen reseptiin: "otetaan yksi raidallinen kissa...", vaikkei niissä oikeasti sanottu niin, mutta hän katsoi minua silmät suurina aivan kauhuissaan ja on ollut jotenkin tavallistakin omituisempi siitä lähtien! Ei hän koskaan ole minusta tykännyt, mutta nyt hän tuntuu suorastaan välttelevän minua! Yritin kyllä jälkeenpäin kertoa, etten oikeasti  aio tehdä  hänestä kissapapupataa ja karvahattua, mutta hän muistaa vain ne reseptit.

Ja koiranikin on onneton, koska leikkasin hänen hännästään karvoja pois. Hän tosiaan taas satutti sen ja koska hänellä on aika tuuhea häntä, jouduin vähän trimmaamaan sitä, että sain hoidettua haavaa ja hän ei tykkää häntäkampauksestaan yhtään. Hän istuu ja tuijottaa onnettomana häntäänsä kuin Nalle Puh:in Ihaa ikään. Yritin lohduttaa häntä sanomalla, että epäsymmetriset hännät ovat nyt kuuminta muotia näyttelykoirienkin keskuudessa, mutta ei hän piristynyt. :/

Mutta yritän nyt mennä suihkuun ja nukkumaan, keskimmäinen kissoista päätti tänä aamuna puoli kahdeksalta, että nyt ei enää nukuta. Minulla oli huoneessani sellainen taimimyymälöistä saatava paperikassi, jossa oli kolme ruusua ja kissa otti vauhtia ja loikkasi sinne kassiin, touhusi hetken jotain hyvin äänekästä, onnistui saamaan kaksi tassua läpi kassista ja alkoi juosta ympäri huonetta raahaten kassia ja ruusuja mukanaan... Sai minut ylös sängystä ennätysnopeudella! Sen jälkeen en saanut enää nukuttua ja nousinkin ylös heti kahdeksan jälkeen. Nyt saan hädin tuskin pidettyä silmäni auki!

Mutta minun piti tunnustaa julkisesti, että hyvin todennäköisesti olen vastuussa kissan tuskallisesta kuolemasta. Ja minulla on siitä aivan hirveä olo! Eikä se auta sitä kissaparkaa niin tippaakaan. En ole koskaan ennen tehnyt millään tavalla mitään pahaa eläimelle(paitsi ihan pienenä vedin kissaa hännästä, koska halusin hänet syliin!), tarkoituksella tai ilman ja nyt koen, että olen typeryyttäni aiheuttanut lisätuskia eläimelle. Minulle ei vain tullut mieleenkään, että kissa saattaisi lähteä karkuun. Mutta en voi asialle nyt enää mitään. Joudun vain elämään tämän kanssa.

Mutta nyt sinne suihkuun. Hyvää yötä!


tiistai 3. toukokuuta 2016

:)

Ajattelin nyt yrittää kunnostautua edes siinä lupauksessa, että kirjoittaisin useammin. Tunnustan nyt heti, että sen kuukauden uusi asia -jutun tavallaan unohdin huhtikuussa, koska äitini tilanne sotki rytmini, mutta olen kyllä tehnyt uusia asioita, kuten autoiluun liittyviä ja kävin myös äitiä odotellessa kahvilassa ihan yksin, mitä en ole koskaan tehnyt! No, ei se kyllä ollut kovin kummoinen paikka ja kahvikin oli pahaa, mutta uusi asia kuitenkin. Ja sain kuulla, miten viereisessä pöydässä noin 5kymppinen mies valisti kaveriaan, että poika ja tyttökin voivat olla identtiset kaksoset. Minusta tuntuu, että siinä ajatuksessa on jotain vikaa, mutta en ihan pysty keksimään, että mitä...! Ehkä minun olisi pitänyt pyytää lisätietoja. :) 

Mielialani on tänään ollut todella pohjamudissa. Koirani loukkasi TAAS häntänsä ja kun konttailin pitkin taloa ja pesin verta seiniltä, mielialani laski laskemistaan. En tiedä, miksi juuri se sai kaiken tuntumaan niin pahalta, mutta jotenkin minusta tuntuu, että mitä järkeä on missään. Olen taas niin käsittämättömän väsynyt kaikkeen. Minulla on todella kurja olo ja toivon, että se ainakin osaksi johtuisi alkamassa olevista kuukautisistani, koska ne aina laskevat mielialaani.

Osin se ehkä johtuu siitä, että törmäsin eilen vanhaan luokanvalvojaani, joka sanoi, että muistaa minut, koska olin sellainen lusmuilija, joka aina kiemurteli itsensä irti kaikenlaisista koulun vapaa-ajan jutuista. Minun kaltaiselleni koulun liikuntapäivät ja tanssiaiset ja muut vastaavat pakolliset "viihdykkeet" eivät olleet hauska irtiotto arjesta, vaan ihan uusia tapoja tulla pilkatuksi. Tämä opettaja esimerkiksi valitsi minut (joka luokasta valittiin yksi poika ja yksi tyttö) luokkamme edustajaksi kilpailuun, jossa tyttö ja poika sidottiin toisiinsa kiinni ja sitten piti juosta kilpaa!! Ja hän ilmoitti sen viime hetkellä, koska kuulemma tiesi, että muuten en tulisi kouluun ollenkaan(ja oikeassa oli!). Se oli hirveä kokemus! Alkaen sen pojan ilmeestä, kun hän kuuli kenen kanssa joutuisi juoksemaan, aina muiden reaktioihin, jotka kestivät viikkoja! En tiedä, puhutaanko opettajankoulutuksessa koulukiusaamisesta, mutta jos puhutaan, jokin siinä kurssissa on pahasti vialla. Tuo opettaja aina yritti saada minut esille tuollaisissa tilanteissa, kai juuri siksi, että aina jäin pois koulusta/väitin olevani kipeä/mitä ikinä keksinkin, enkä lopulta osallistunut kovinkaan moneen, mutta miksei hän vain voinut antaa minun olla?! Ne eivät koskaan olleet sellaisia, että kaikki olisivat osallistuneet, joten miksi juuri minä?! Olisin paljon mieluummin istunut vaikka tuhannella uskonnontunnilla (uskonnonopettajamme oli tylsin opettaja ikinä!), kuin osallistunut näihin muka hauskoihin vapaampiin koulupäiviin. Mutta ainakin tein lähtemättömän vaikutuksen, yhtä luokkakaveriani hän ei kuulemma tunnistanut enää lukion ekan vuoden syksynä!

En tiedä, ajattelevatko opettajat tekevänsä jonkinlaisen palveluksen kiusatuille vetämällä heitä huomion keskipisteeksi, koska pari muutakin opettajaa aina teki niin. Minä halusin vajota seiniin, halusin, ettei kukaan katsoisi minuun tai huomaisi minua; viimeinen asia, mitä halusin, oli tulla valituksia johonkin, johon valittiin vain yksi ihminen! Enkä minä koskaan tullut siitä suositummaksi tai itsevarmemmaksi tai mitä ikinä he toivoivatkin tapahtuvan, se oli vain kamalaa.

Ja meille on ilmeisesti taas tulossa jokin luokkakokouskin, tosin minua ei tällä kertaa ole kutsuttu. En tosiaan ole koskaan mennyt niihin, joten ehkä siksi. Tai jos olen oikein onnekas, he ovat unohtaneet, että olen olemassa. Tiedättehän, miten luokkakokouksiin mennään ainakin osittain vertailemaan, miten muut ovat menestyneet elämässä itseen verrattuna ja aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin. Paitsi että silloin jonkun on oltava se pahin luuseri. Ja arvatkaa kuka se on meidän luokalta?! Minä en koskaan pääse parantamaan mielialaani ajattelemalla, että ainakin minulla menee paremmin kuin henkilöllä x, koska minä olen se henkilö x. Muistatteko muuten, kun jostain luokkakokouksesta puhuessani sanoin, että luokallani oli toinenkin tyttö, joka on varmaan vielä neitsyt ja niin pois päin...? Kuulin juuri pari kuukautta sitten, että hän on jo vuosikausia asunut miesystävänsä kanssa! :D En tiedä, miksi aina oletan kaikkien ihmisten olevan paljon tylsempiä kuin he ovatkaan. Ehkä siksi, että itse olen suunnilleen tylsin ihminen maailmassa, eikä edes mielikuvitukseni riitä kuvittelemaan muillekaan sen kummempaa elämää. Mutta ei, minä olen ainoa yksin jäänyt ihminen kaikista niistä sadoista ihmisistä, jotka tunsin koulussa. En tiedä, miksi sain ihan pikkuisen lohtua ajatuksesta, etten ollut ainoa, vaikken tietenkään toivonut hänelle sellaista kohtaloa. No, ainakin olen sitten ainutlaatuinen. Tosin olisin niin paljon mieluummin ollut täysin tavallinen.

Ja toivottavasti minua ei nyt lynkata tämän takia, mutta suljin myös nettitreffiprofiilini. En voi enää jatkaa jotakin, joka aiheuttaa niin suunnatonta ahdistusta ja pahaa mieltä ja tunnetta siitä, että olen arvottomin ihminen maailmassa ikinä. Se on liikaa minulle ja se on saanut minut myös vihdoinkin ymmärtämään, ettei minun kuulunutkaan saada ketään. Vaikka olen tavallaan tiennyt sen aina, vasta nyt olen jotenkin hoksannut, miten yksinkertainen asia se on. Jos on tarpeeksi hyvä saamaan jonkun, se vain tapahtuu, nuorena, automaattisesti. Jos ei ole, niin ei ole. En tiedä, miksi tajusin sen vasta 36 vuoden kypsässä iässä, ehkä sekin johtuu mielikuvituksen puutteesta. Kirjoitan kyllä postauksen nettitreffikokemuksestani, olen tehnyt muistiinpanoja sitä varten, mutta luulen, että se on paras kirjoittaa, kun olen paremmalla tuulella.

Positiivista on kuitenkin se, että olen tottunut ajamaan autoa. Tosin unohdan edelleen sammuttaa sen...! Käykö muillekin niin? Ajoin tänään lähimmän kaupungin keskustaan, minkä olen tehnyt yhden kerran aiemmin lähes 18 vuotta sitten juuri kortin saatuani ja silloinkin ajoin vain yhdelle parkkipaikalle ja kävelin siitä eteenpäin. Nyt siirsin autoa useamman kerran ja en edes valvonut edellistä yötä, koska minua ei jännittänyt (lähes) yhtään. Se varmaan kuulostaa oudolta ajamaan tottuneille, mutta minulle ajaminen on aina ollut suuri mörkö. Kerran nuorena minulla oli uusi työpaikka ja valvoin koko ensimmäistä päivää edeltävän yön. En siksi, että minua olisi jännittänyt uusi työ, vaan koska jouduin ajamaan sinne! Kun olin lukiossa, kävelin muutaman kerran kymmenen kilometriä kotiin sen sijaan, että olisin mennyt kouluun autolla (tenttiviikolla bussia olisi joutunut odottamaan monta tuntia). En edes tiedä, miksi ajaminen on minusta niin kauheaa, ehkä siksi, että tunnen epävarmuutta, koska en voi tietää, mitä muut kuskit tekevät. Jos ei ole ketään muuta missään, niin sitten se on aina ollut ihan ok, mutta vastaantulijat ja varsinkin parkkipaikat on kamalia! Ja inhoan sitä, ettei kaikissa teissä ole sitä keskiviivaa, josta tietää, mikä on omaa puolta! Mutta kuten sanottu, alan tottua ja yritän nyt pitää kiinni siitä, että sitten kun äiti voi taas ajaa, joka kerta, kun käyn kotona, ajan edes kerran. Haluan pitää ajamisen asiana, joka ei aiheuta minulle paniikkia, koska sillä listalla on jo ihan tarpeeksi asioita...

Ja olen siis nyt ilman lääkkeitä (tosin ehkä niitä vielä on elimistössäni) ja pelkään, että tämä olotila on alkua sille, että oloni alkaa pahentua. Mielialani on kyllä aina vaihdellut paljon, sekä lääkityksellä että ilman, joten toivon, että tämä on satunnaista, eikä seurausta siitä, että lopetin lääkityksen.  Ei auta nyt kuin odottaa ja katsoa, miten käy.

Mutta minun on nyt pakko mennä suihkuun, joudun heräämään aamulla todella aikaisin ja olen jo valmiiksi väsynyt! :)


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Hyvää Vappua! :)

En koskaan tiedä, milloin on oikea aika näille juhlapäivien toivotuksille, mutta vapunpäivän ilta yhdeksän jälkeen on ehkä liian myöhään... 


Minulla oli ilmapalloja ja serpentiiniäkin, kuten jokaisella pikku tytöllä... En ole koskaan edes pelannyt Angry Birdsiä, mutta pallot maksoivat euron ja olivat vaaleanpunaisia, joten niihin osui valintani. Tosin ne ovat kyllä minusta aika hienoja. Varsinkin nuo valkoiset. 


Tein myös ensimmäistä kertaa elämässäni munkkeja ihan itse. Äiti vähän arvosteli munkkejani, mutta hänellä on tapana tehdä todella tylsiä munkkeja, ne ovat kaikki ihan samankokoisia ja -muotoisia! Jokainen JB -munkki on yksilöllinen uniikkikappale! Ok, olisi pitänyt uskoa, että ne kohoaa yllättävän paljon. Löysin netistä jonkinlaisen kuorruteohjeenkin, mutta no... ilmaistaan nyt asia näin, että koirani saa aikaan jotain hyvin samannäköistä... :) Ja kuorrute oli liian makeaakin minun makuuni. 

Tippaleipä on ostettu. En ollut koskaan ennen maistanut tippaleipää ja nyt tiedän, etten ollut menettänyt mitään. Yöks! 

Yritin myös tehdä pinkkiä simaa, mutta vaikka seurasin ohjetta ihan pilkuntarkasti, siitä tuli tummaa, sameaa ja vähän oudon makuista. Tein tosin tavallistakin simaa, se sentään onnistui. Ja kuten kaikki tiedämme, nämä vappuherkuthan ovat tunnetusti kalorittomia. 


Luonto on vihdoin herännyt nyt loppuviikosta ja tänään oli kuuma, vaikka olin ulkona t-paidassa ja hameessa. Alkuviikosta satoi lunta ja huomasin hyräileväni joululauluja ja vietin yhden päivän askarrellen joulukortteja... Joulukranssin kuitenkin uudistin vähän keväisemmäksi. Koko luonto näyttää nyt vihreältä, vaikka suurin osa puista onkin vielä lehdettömiä. Kirjoitan tästä joka kevät, mutta se on niin outoa, että kevät tulee aina niin yhtäkkiä. Muut vuodenajat vaihtuu hitaasti ja vaiheittain, mutta yhtenä päivänä onkin kevät. Vaikein aika keväästä on nyt ohi ja vaikka kaksi edellistä kevättä ovatkin olleet helpommat, sujui tämäkin kuitenkin ihan kohtuullisesti. 

Minun on pitänyt kirjoittaa koko viikko ja koko ajan minulla on ollut mielessä  vaikka mitä, mitä pitäisi sanoa, mutta nyt en muista yhtään aihetta... No, ehkä tässä oli tarpeeksi. :) Kirjoitan sitten uudelleen, kun muistan, mitä piti kirjoittaa. Joka tapauksessa minun piti vain toivottaa HYVÄÄ VAPPUA!! :)