tiistai 3. toukokuuta 2016

:)

Ajattelin nyt yrittää kunnostautua edes siinä lupauksessa, että kirjoittaisin useammin. Tunnustan nyt heti, että sen kuukauden uusi asia -jutun tavallaan unohdin huhtikuussa, koska äitini tilanne sotki rytmini, mutta olen kyllä tehnyt uusia asioita, kuten autoiluun liittyviä ja kävin myös äitiä odotellessa kahvilassa ihan yksin, mitä en ole koskaan tehnyt! No, ei se kyllä ollut kovin kummoinen paikka ja kahvikin oli pahaa, mutta uusi asia kuitenkin. Ja sain kuulla, miten viereisessä pöydässä noin 5kymppinen mies valisti kaveriaan, että poika ja tyttökin voivat olla identtiset kaksoset. Minusta tuntuu, että siinä ajatuksessa on jotain vikaa, mutta en ihan pysty keksimään, että mitä...! Ehkä minun olisi pitänyt pyytää lisätietoja. :) 

Mielialani on tänään ollut todella pohjamudissa. Koirani loukkasi TAAS häntänsä ja kun konttailin pitkin taloa ja pesin verta seiniltä, mielialani laski laskemistaan. En tiedä, miksi juuri se sai kaiken tuntumaan niin pahalta, mutta jotenkin minusta tuntuu, että mitä järkeä on missään. Olen taas niin käsittämättömän väsynyt kaikkeen. Minulla on todella kurja olo ja toivon, että se ainakin osaksi johtuisi alkamassa olevista kuukautisistani, koska ne aina laskevat mielialaani.

Osin se ehkä johtuu siitä, että törmäsin eilen vanhaan luokanvalvojaani, joka sanoi, että muistaa minut, koska olin sellainen lusmuilija, joka aina kiemurteli itsensä irti kaikenlaisista koulun vapaa-ajan jutuista. Minun kaltaiselleni koulun liikuntapäivät ja tanssiaiset ja muut vastaavat pakolliset "viihdykkeet" eivät olleet hauska irtiotto arjesta, vaan ihan uusia tapoja tulla pilkatuksi. Tämä opettaja esimerkiksi valitsi minut (joka luokasta valittiin yksi poika ja yksi tyttö) luokkamme edustajaksi kilpailuun, jossa tyttö ja poika sidottiin toisiinsa kiinni ja sitten piti juosta kilpaa!! Ja hän ilmoitti sen viime hetkellä, koska kuulemma tiesi, että muuten en tulisi kouluun ollenkaan(ja oikeassa oli!). Se oli hirveä kokemus! Alkaen sen pojan ilmeestä, kun hän kuuli kenen kanssa joutuisi juoksemaan, aina muiden reaktioihin, jotka kestivät viikkoja! En tiedä, puhutaanko opettajankoulutuksessa koulukiusaamisesta, mutta jos puhutaan, jokin siinä kurssissa on pahasti vialla. Tuo opettaja aina yritti saada minut esille tuollaisissa tilanteissa, kai juuri siksi, että aina jäin pois koulusta/väitin olevani kipeä/mitä ikinä keksinkin, enkä lopulta osallistunut kovinkaan moneen, mutta miksei hän vain voinut antaa minun olla?! Ne eivät koskaan olleet sellaisia, että kaikki olisivat osallistuneet, joten miksi juuri minä?! Olisin paljon mieluummin istunut vaikka tuhannella uskonnontunnilla (uskonnonopettajamme oli tylsin opettaja ikinä!), kuin osallistunut näihin muka hauskoihin vapaampiin koulupäiviin. Mutta ainakin tein lähtemättömän vaikutuksen, yhtä luokkakaveriani hän ei kuulemma tunnistanut enää lukion ekan vuoden syksynä!

En tiedä, ajattelevatko opettajat tekevänsä jonkinlaisen palveluksen kiusatuille vetämällä heitä huomion keskipisteeksi, koska pari muutakin opettajaa aina teki niin. Minä halusin vajota seiniin, halusin, ettei kukaan katsoisi minuun tai huomaisi minua; viimeinen asia, mitä halusin, oli tulla valituksia johonkin, johon valittiin vain yksi ihminen! Enkä minä koskaan tullut siitä suositummaksi tai itsevarmemmaksi tai mitä ikinä he toivoivatkin tapahtuvan, se oli vain kamalaa.

Ja meille on ilmeisesti taas tulossa jokin luokkakokouskin, tosin minua ei tällä kertaa ole kutsuttu. En tosiaan ole koskaan mennyt niihin, joten ehkä siksi. Tai jos olen oikein onnekas, he ovat unohtaneet, että olen olemassa. Tiedättehän, miten luokkakokouksiin mennään ainakin osittain vertailemaan, miten muut ovat menestyneet elämässä itseen verrattuna ja aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin. Paitsi että silloin jonkun on oltava se pahin luuseri. Ja arvatkaa kuka se on meidän luokalta?! Minä en koskaan pääse parantamaan mielialaani ajattelemalla, että ainakin minulla menee paremmin kuin henkilöllä x, koska minä olen se henkilö x. Muistatteko muuten, kun jostain luokkakokouksesta puhuessani sanoin, että luokallani oli toinenkin tyttö, joka on varmaan vielä neitsyt ja niin pois päin...? Kuulin juuri pari kuukautta sitten, että hän on jo vuosikausia asunut miesystävänsä kanssa! :D En tiedä, miksi aina oletan kaikkien ihmisten olevan paljon tylsempiä kuin he ovatkaan. Ehkä siksi, että itse olen suunnilleen tylsin ihminen maailmassa, eikä edes mielikuvitukseni riitä kuvittelemaan muillekaan sen kummempaa elämää. Mutta ei, minä olen ainoa yksin jäänyt ihminen kaikista niistä sadoista ihmisistä, jotka tunsin koulussa. En tiedä, miksi sain ihan pikkuisen lohtua ajatuksesta, etten ollut ainoa, vaikken tietenkään toivonut hänelle sellaista kohtaloa. No, ainakin olen sitten ainutlaatuinen. Tosin olisin niin paljon mieluummin ollut täysin tavallinen.

Ja toivottavasti minua ei nyt lynkata tämän takia, mutta suljin myös nettitreffiprofiilini. En voi enää jatkaa jotakin, joka aiheuttaa niin suunnatonta ahdistusta ja pahaa mieltä ja tunnetta siitä, että olen arvottomin ihminen maailmassa ikinä. Se on liikaa minulle ja se on saanut minut myös vihdoinkin ymmärtämään, ettei minun kuulunutkaan saada ketään. Vaikka olen tavallaan tiennyt sen aina, vasta nyt olen jotenkin hoksannut, miten yksinkertainen asia se on. Jos on tarpeeksi hyvä saamaan jonkun, se vain tapahtuu, nuorena, automaattisesti. Jos ei ole, niin ei ole. En tiedä, miksi tajusin sen vasta 36 vuoden kypsässä iässä, ehkä sekin johtuu mielikuvituksen puutteesta. Kirjoitan kyllä postauksen nettitreffikokemuksestani, olen tehnyt muistiinpanoja sitä varten, mutta luulen, että se on paras kirjoittaa, kun olen paremmalla tuulella.

Positiivista on kuitenkin se, että olen tottunut ajamaan autoa. Tosin unohdan edelleen sammuttaa sen...! Käykö muillekin niin? Ajoin tänään lähimmän kaupungin keskustaan, minkä olen tehnyt yhden kerran aiemmin lähes 18 vuotta sitten juuri kortin saatuani ja silloinkin ajoin vain yhdelle parkkipaikalle ja kävelin siitä eteenpäin. Nyt siirsin autoa useamman kerran ja en edes valvonut edellistä yötä, koska minua ei jännittänyt (lähes) yhtään. Se varmaan kuulostaa oudolta ajamaan tottuneille, mutta minulle ajaminen on aina ollut suuri mörkö. Kerran nuorena minulla oli uusi työpaikka ja valvoin koko ensimmäistä päivää edeltävän yön. En siksi, että minua olisi jännittänyt uusi työ, vaan koska jouduin ajamaan sinne! Kun olin lukiossa, kävelin muutaman kerran kymmenen kilometriä kotiin sen sijaan, että olisin mennyt kouluun autolla (tenttiviikolla bussia olisi joutunut odottamaan monta tuntia). En edes tiedä, miksi ajaminen on minusta niin kauheaa, ehkä siksi, että tunnen epävarmuutta, koska en voi tietää, mitä muut kuskit tekevät. Jos ei ole ketään muuta missään, niin sitten se on aina ollut ihan ok, mutta vastaantulijat ja varsinkin parkkipaikat on kamalia! Ja inhoan sitä, ettei kaikissa teissä ole sitä keskiviivaa, josta tietää, mikä on omaa puolta! Mutta kuten sanottu, alan tottua ja yritän nyt pitää kiinni siitä, että sitten kun äiti voi taas ajaa, joka kerta, kun käyn kotona, ajan edes kerran. Haluan pitää ajamisen asiana, joka ei aiheuta minulle paniikkia, koska sillä listalla on jo ihan tarpeeksi asioita...

Ja olen siis nyt ilman lääkkeitä (tosin ehkä niitä vielä on elimistössäni) ja pelkään, että tämä olotila on alkua sille, että oloni alkaa pahentua. Mielialani on kyllä aina vaihdellut paljon, sekä lääkityksellä että ilman, joten toivon, että tämä on satunnaista, eikä seurausta siitä, että lopetin lääkityksen.  Ei auta nyt kuin odottaa ja katsoa, miten käy.

Mutta minun on nyt pakko mennä suihkuun, joudun heräämään aamulla todella aikaisin ja olen jo valmiiksi väsynyt! :)


4 kommenttia:

  1. En tiedä varoittiko kukaan sinua siitä, mutta se nettideittailu käy työstä! Sieltä tulee niin paljon pelkkiä seksiehdotuksia jne. että vaatii aikaa kaivaa joukosta ne normaalit ja järkevät. Sama pätee Tinderissä. Itse tein aikoinaan niin, että pidin aina välissä taukoa ja sitten taas jaksoin jatkaa. Eikä mistään kannata loukkaantua tai ottaa itseensä. Siellä on paljon ihmisiä jotka aloittavat kirjoittelun ja yhtäkkiä heistä ei kuulukaan mitään. Tai treffeillä sovitaan seuraavasta tapaamisesta ja sitten toinen ei vastaakaan enää viesteihin. Ihmisillä ei ole käytöstapoja siinä maailmassa.

    Nykyinen poikaystäväni on Tinderistä ja exä oli Suomi24:sta. Eli todistetusti kanavat myös toimivat! Ja on siellä 40-vuotiaita neitsyitäkin. Tietysti sinulla rajoittaa deittailua pienempi paikkakunta ja autoilukammo.

    -Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, se on ollut todella ahdistavaa! Ja vaikka olin kuullut, että valtaosa viesteistä on varattujen miesten seksisuhde-ehdotteluja, olin todella järkyttynyt, että niitä riitti jopa minun kaltaiselleni tylsimykselle...!

      Varmasti ne toimivatkin, nettideittailu taitaa olla toiseksi yleisen tapa tavata kumppani, tai jotain? Minulle tämä oli kyllä vain sosiaalinen koe, en odottanutkaan sieltä mitään löytyvän. :)

      Kiva kuulla, että sinulla toimi! :)

      Poista
  2. No nyt tässä on taas jotain omituista naisen logiikkaa, joka ei miehelle aukene: Teet deittiprofiilin, saat paljon vastauksia, jonka jälkeen koet että olet arvottomin ihminen maailmassa ja ettei sinun kuulukkaan saada ketään?? Oliko ne vastaukset jotenkin poikkeuksellisen törkeitä vai mitä tapahtui?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ajatellut sitä profiiliani ihan loppuun saakka. :/ En laittanut siihen mitään negatiivisia puoliani(paitsi ylipainon), joten sain sitten vastauksia miehiltä, jotka eivät tienneet vioistani ja joiden omista profiileistaan näin heidän vaatimuksensa naiselle, joita en täyttänyt.

      Poista