perjantai 24. helmikuuta 2017

Vihdoinkin talvi

Lunta sataa ja minä en voi olla ajattelematta, että miten onnellinen olisinkaan ollut, jos tällainen sää olisi ollut marraskuussa! Joka syksy odotan niin innolla lunta ja vingun ilosta, kun lehdet lupailevat lumista joulua ja joka vuosi joudun pettymään. Kyllähän tuolla nyt kauniilta näyttää, mutta se tuntuu vähän kuin vinoilulta tähän aikaan vuodesta, en minä sitä lunta nyt enää kaipaa! Haluan sen sulavan pois, jotta pystyn kävelemään kunnolla ja saan vähän kaloreita kulutettua.

Muuten minulla on sujunut ihan hyvin. Ja se ex… No, me olemme taas… jotain. En minä tiedä mitä. Hän halusi yrittää uudelleen ja oletan, että hän vain tuli yksinäiseksi, mutta minulla oli ikävä häntä, enkä ollut toipunut hänestä vielä yhtään ja halusin kokea asioita hänen kanssaan ja ajattelin, että aloitan toipumisen sitten kun hän jättää minut seuraavan kerran. Se vain, että olen nyt tavallaan vähän hänen armoillaan ja se ei ole hyvä homma… Harrastan muutenkin todella vakavaa tekstiviestien ylitulkintaa, mutta joka kerta, kun hän kirjoittaa jotain pidemmän aikaa, ajattelen, että no nyt hän on taas saanut tarpeekseen! Viime kerralla ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, en edellisenä päivänä nähnyt siitä mitään merkkejä, joten oletan, että samoin käy nytkin. Tai no, tiedän, että se on tulossa, mutta en sitä, että milloin. Meillä oli aiemmin suunnitelmia kevääksi ja nyt hän puhuu siitä taas, mutta kun en oikein usko, että kestämme sinne saakka… Hänellä on taipumusta suunnitella paljon… Eikä vain minuun liittyen, muidenkin kanssa ja ihan yksinäänkin! En jaksa uskoa, että hän oikeasti aloittaa salilla käymisen/uimisen/jousiammunnan/hiihtämisen/ruoanlaiton/kielikurssin/etc/etc/etc, mitä hän on jo ehtinyt kertoa aloittavansa, noin muutaman nimetäkseni. Hän on niin levoton!!

Tiedän, että tuo aiempi kuulosti nyt vähän säälittävältä, mutta luulen, että tiedän, mitä olen tekemässä… Hänellä ei ole tunteita minua kohtaan ja on vain ajan kysymys, milloin hän taas lähtee, mutta sillä välin aion ottaa kaiken irti siitä, että minulla on seuraa ja tilaisuus tehdä ja oppia ihan uusia asioita. Minulla ei ole ollut sitä koskaan aikuiselämässäni ja se on minulle todella suuri asia! Ja vielä suuremman siitä tekee se, että saan tehdä niitä asioita miehen kanssa, johon olen ihastunut! En odottanut koskaan saavani kokea sitä! Ja jos nyt jostakin tuntuu oudolta, että ihan vapaaehtoisesti tapailen miestä, jolla ei ole tunteita minua kohtaan, niin en ole koskaan edes odottanut sellaista. Villeimmässäkin unelmassa kumppanini vain pitää minusta ihmisenä ja viihtyy seurassani, en minä ole sen tyyppinen nainen, johon ihastutaan. Tosin en kyllä tiedä, pitääkö hän edes minusta… Silloin ekan eron yhteydessä hän sanoi (yhdeksi) syyksi sen, että ”olemme erilaisia” ja eikö se ole koodikieltä sanoille ”minä en pidä sinusta”? Se kyllä vaivaa minua…

Ironista kyllä, meillä on nyt sujunut paremmin kuin koskaan! Me jopa puhumme ja nauramme yhdessä ja meillä ei ole (vielä) ollut yhtään outoja iltoja, kuten aiemmin. Hänessä on jotain erilaista, enkä oikein tiedä mitä tai miksi… Se tosin on tämän suhteen teema, minulla ei totisesti ole aavistustakaan, miten hänen aivonsa toimivat! Mutta kuten sanottu, otan tästä irti sen minkä saan ja suren sitten kun sen aika on. Kestän sen kyllä. Ilman masennusta kestän mitä vain.

Sain muutaman kommentin siitä, ettei tämä kaikki kuulosta yhtään minulta ja se on toisaalta totta, mutta toisaalta ei. Vuosia – ja lähes koko sen ajan, kun olen tätä blogia pitänyt! – masennus hallitsi elämääni ja se jätti jälkensä ihan kaikkeen ja se myös hautasi alleen sen oikean JB:n tai ainakin suurimman osan hänestä. En edes tiennyt, oliko häntä enää olemassa ja se ihminen, joka minä olin ennen masennusta, tuntui minusta joltain satuhahmolta, jonka elämästä minulle oli kerrottu, mutta joka minä en koskaan itse ollut. Enkä minä nyt ole ihan varma, kuka minä oikeastaan nykyään olen... On niin outoa elää ilman masennusta… Se on niin helppoa! En todellakaan enää muistanut, miten helppoa elämä on ilman masennusta! Muistan useamman kerran kirjoittaneeni tännekin, etten voi käsittää, että joskus olin ihminen, joka vain marssi potentiaalisen työnantajan luokse kysymään työpaikkaa, mutta ei se enää tunnu niin oudolta! Olen nyt yrittänyt ihan tosissani panostaa työllistymiseen (varmaankin todennäköisesti turhaan, mutta kuitenkin!) ja sellaiset asiat, jotka ennen olisivat olleet minulle täyttä helvettiä, eivät tunnu missään! Yritän ihan kiusata itseäni ahdistumaan, mutta ei! Sairaus kai on vain poissa, toivottavasti lopullisesti!

Ja on ehkä sanomattakin selvää, että olen niin kiitollinen siitä, ihan joka päivä! Monta kertaa joka päivä! En todellakaan ole unohtanut, millaista elämäni oli masentuneena ja toivon, etten koskaan unohdakaan. Jos minä jotain inhosin masentuneena, niin ihmisiä, jotka olivat saaneet paljon elämässä, eivätkä olleet siitä kiitollisia! Jos minä joskus unohdan olla kiitollinen elämästä ilman masennusta, niin käykää kirjoittamassa muutama kiukkuinen kommentti! :)


Minulla on vähän sellainen tunne, että jatkan henkistä kehitystä sieltä jostain myöhäisteini-iän vuosilta, minne se aikoinaan jäi. Se vain, etten minä enää ole teini… Olen 37 – vuotias 18 – vuotias. Se asettaa omat haasteensa! :) Olen jopa alkanut kasvaa irti vanhemmistani, mikä tuntuu niin oudolta ja myös pahalta, tunnen siitä hirveää syyllisyyttä! Varsinkin tavattuani Marsupilamin (siis se mies, mikä lie hän nyt minulle onkin! :)) , olen tietysti halunnut viettää aikaa hänen kanssaan ja ollut vähemmän kotona ja he ovat onnettomia! Minulla on hirveä olo siitä! Olen ihan hirveän itsekäs, mutta kun minulla ei ole koskaan aikuisena ollut ketään, kenen kanssa tehdä asioita ja viettää aikaa ja kokea jotain, on vaikea kieltäytyä tilaisuudesta. Mutta kuten sanottu, tämä ei nyt ole niitä ”kunnes kuolema meidät erottaa” –juttuja, joten vanhempani joutuvat nyt vain hetken sietämään tilannetta.

Minun pitää mennä nyt suihkuun, mikä-lie on tulossa kohta tänne. Kaikki meidän tähänastiset perjantai-illat ovat muuten menneet jollain tavalla oudoiksi tai pieleen, mutta katsotaan nyt, miten tämä sujuu. :)


Mukavaa viikonloppua! :)

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kliseitä ja ystävänpäivää

Jälleen on ystävänpäivä ja jälleen olen yksin. Olen ihan ok sen suhteen. :) Olin kyllä itse asiassa suunnitellut jotain pientä miehen suhteen, mutta en onneksi ehtinyt ostaa mitään, joten mitäpä siitä. Muutenkin olen voinut jo ihan kohtuullisesti, varsinkin fyysiset oireet alkavat pikku hiljaa helpottaa. Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään, että ne kliseiset ilmaisut, joita usein erosta käytetään, ovat totta, luulin niiden olevan vain metaforia sille, että eroaminen on rankkaa. Mutta yksi yö pohdin ihan tosissani, olenko saamassa sydänkohtauksen, koska rintaa puristi niin kauheasti ja minä kirjaimellisesti en pysty nukkumaan, enkä syömään. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten se, että minut jätettiin, vaikuttaa kykyyni nielaista ruokaa! No, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa useamman tunnin putkeen ja heräsin vasta kellon soittoon ja äsken söin hyvin epämääräisen voileivän.

Muutenkin olen pessyt häntä pois asunnostani, inhoan sitä, että kaikki tuoksui häneltä! Olen pessyt sen minkä voin ja laitoin pari tyynyä, joita en voi pestä, parvekkeelle miettimään tekojaan. Eilen tosin laitoin ensimmäistä kertaa päälle takin, jota olin viimeksi pitänyt hänen seurassaan ja tuoksu, joka ennen oli minusta ihana, sai minut voimaan pahoin.

Ja kun kliseistä puhutaan, tiedättehän sen romanttisten elokuvien tyypillisen juonen, jossa kaksi ihmistä joista tulee pari, melkein kohtaavat moneen otteeseen, mutta aina jokin kiinnittää huomion viime hetkellä tai jotain vastaavaa. No, me tapasimme netissä, mutta olemme pyörineet samassa naapurustossa vuosia. Hän on töissä ihan tuossa kulman takana, käy siksi usein samassa kaupassa kuin minä ja minulla on tapana oikaista lempparilenkkireitilleni hänen työpaikkansa pihan kautta! Lisäksi hänellä on ystävä, joka asuu samalla kadulla kuin minä ja viime kesänä, ennen kuin muutin, hän asui kuukauden samassa kerrostalossa kuin minä, koska hänen talossaan oli remontti! Mutta emme muistaneet kumpikaan nähneemme toisiamme aiemmin. Nyt eron jälkeen tietysti tilanne on vähän kiusallinen… Tiedän hänen työaikansa, joten pysyn poissa tieltä, mutta hänen lounasaikansa ovat epäsäännöllisemmät, enkä voi tietää, milloin hän käy ystävänsä luona. Olen kehittänyt myös jonkinlaisen irrationaalisen pelon valkoisia autoja kohtaan…! En ollut edes aiemmin tajunnut, miten paljon valkoisia autoja on, nyt niitä on kaikkialla! En vain halua hänen ajattelevan, että yritän törmätä häneen tahallani.

Tähän saakka jokainen päivä on ollut pikkuisen helpompi kuin edellinen ja olen toiveikas, että se jatkuisi. Olin niin hirveän ihastunut häneen, mutta se oli koko ajan niin vaikeaa… Ei sen kuuluisi olla sellaista, ei ainakaan ihan alusta saakka! Ja hassua on, että koska olimme paljon erillämme (hänellä on työpaikka ja ystäviä ja elämä ja minulla vanhempani), lähetimme paljon pikaviestejä ja se oli ihan täydellistä! Me tulimme juttuun niin hyvin puhelimen välityksellä! Ja tavatessamme me tulimme hyvin toimeen fyysisesti, mutta en pysty ymmärtämään, miksei se puhelimen kautta loistavasti onnistuva kommunikointi onnistunutkaan oikeassa elämässä?! Mikä siinä muka oli erilaista…! Mutta hänellä ei vain ollut tunteita minua kohtaan ja se on asia, jolle minä en voi kerta kaikkiaan yhtään mitään.

Tänään näin kaupungilla kuljeskellessani jotain, joka olisi ollut ihan täydellinen lahja hänelle ja se tuntui vähän oudolta… Minä en oikein tiedä, että kuuluisiko minun ajatella häntä, kunnes itsekin kyllästyn aiheeseen vai yrittää olla ajattelematta ja keskittyä muuhun vai jotain siltä väliltä. Täytyy tosin sanoa, että masennushistoriastani on hyötyä, osaan käsitellä itseäni paremmin. Ja puhdas suru ei kuitenkaan ole mitään verrattuna masennukseen ja ahdistukseen! Ja ehkä sekin helpottaa, että hän ei kohdellut minua huonosti tai pettänyt minua, enkä itsekään tehnyt mitään selkeää virhettä(ellei nyt sitä lasketa, että olin oma itseni), hän vain ei tykännyt minusta. Minulle ei jäänyt tästä mitään kaunaa tai vihaa tai edes katumusta, vain surua. Ja ajattelen myös niin, että vaikka minä en totisesti ole mikään lottovoitto parisuhdemarkkinoilla, tämä ei ollut yksin minun vikani. Hänellä on ongelmia, jotka eivät liity mitenkään minuun ja jos saan jonain päivänä kuulla, että hän on vakituisessa suhteessa, olen siitä todella yllättynyt!

Minä en muuten tiedä, onko minulla edes oikeutta surra suhteen päättymistä, koska emme olleet yhdessä kovin pitkää aikaa… Ymmärrän toki, ettei tätä voi verrata vuosien parisuhteeseen ja avioliittoon ja viiteen lapseen, mutta se vain tapahtui vähän yllättäin. Yhtenä päivänä kaikki oli hyvin, seuraavana kaikki oli ohi. En odottanut sitä ollenkaan! Tiesin kyllä, että hän jättäisi minut, olin vain ajatellut, että kestäisimme ainakin syksyyn!

Mutta se on ohi ja ajattelin, että kirjoitan siitä vielä tämän toisen kerran ja sitten annan aiheen olla. Tänään muuten satuin kaupungilla huomaamaan lehden kannessa otsikon ”onko suhteenne tarpeeksi outo kestääkseen?”. Voin sanoa, että outouden puute ei koitunut meidän tuhoksemme! :D

Mutta mitäköhän muuta… Hän tavallaan nielaisi elämäni joksikin aikaa ja kaikki muu jäi vähän syrjään, joten en tiedä, onko minulla mitään muuta kerrottavaa. Tai no, viime postauksessa sanoin, että toinenkin asia on vienyt aikaani ja huomiotani ja se on (ja lukekaa nyt loppuun ennen kuin ajattelette, että tuo totisesti luulee liikoja itsestään! :D), että olen alkanut kirjoittaa kirjaa. Tai ”kirjaa”. Minä en tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista, enkä tosiaankaan kuvittele, että sitä koskaan julkaistaisiin, mutta tarkoitukseni on julkaista se itse blogina aina kappale kerrallaan. Se on vain asia, joka on pyörinyt mielessäni niin kauan kun ensimmäisen kerran ehkä kymmenvuotiaana naputtelin tätini keltaisella kirjoituskoneella sanat ”oli synkkä ja myrskyinen yö…” ja olen aina ajatellut, ettei minusta ole siihen, mutta nyt on aika yrittää. Olen kirjoittanut jo jonkin aikaa, mutta huomaan vähän harhautuvani aiheesta ja keksiväni jatkuvasti uusia hahmoja, joten luulen, että päätarinan lisäksi nyt on syntymässä myös sarja novelleja. Ei tosin varmaankaan kovin hyviä novelleja. Mutta olen viettänyt paljon aikaa kirjoittaen, minkä takia tämä blogi on jäänyt vähäisemmälle huomiolle.

Mutta kirjoitin sentään kaksi postausta kolmessa päivässä, se on selvää edistystä! :)

Ihanaa ystävänpäivää kaikille! :)


lauantai 11. helmikuuta 2017

Kuukauden uusi juttu

Muistattehan ne viimevuotiset uuden vuoden lupaukset, joissa minun piti tehdä jotain ihan uutta joka ikinen kuukausi. No, tässä kuussa minulla on uusi juttu, josta tuskin kriittisimmätkään lukijani löytävät nokan koputusta. Minut jätettiin. Tuolla kommenteissa joku kysyi, olenko löytänyt miehen ja/tai työpaikan. Ironista kyllä, minä menetin miehen, koska minä en löytänyt työpaikkaa. No, osittain, suurempi ongelma oli se, etten ole rikkaasta perheestä. Ja oli meillä muitakin ongelmia. Ja luonnollisestikin tätä uutta juttua edelsi runsain mitoin ihan muita uusia kokemuksia.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä, mutta tämä on ollut sellaista vuoristorataa, etten tiedä, miten päin olen ollut ja hänen mielialansa vaihtelivat sitä tahtia, etten pysynyt vauhdissa mukana. Loppuakin edelsi täysin mukava ilta, mutta kun näimme seuraavana päivänä, hän oli niin outo ja mikään, mitä tein, ei saanut häntä normaaliksi ja sitähän sitten seurasi tekstiviesti: ”tämä oli nyt tässä, olen pahoillani”.

Se oli outoa alun alkaen… Lähdin ensitreffeille ajatellen, että hyvä jos en inhoa häntä, ei nettitreffien jämäihmiset voi tavata ketään kiinnostavaa. Mutta minä ihastuin häneen välittömästi! Niin ei ikinä tapahdu minulle, enkä tiennyt, mitä ajatella! Tiesin, ettei hän ihastunut minuun, mutta pidin hänestä ja halusin kokea asioita hänen kanssaan ja ajattelin, että ehkä… Menin hänen kanssaan sänkyyn toisilla treffeillä ja se oli katastrofi ja koska se ei tällä kertaa ollut täysin tai yksin minun syytäni, aivoni kirkuivat jo silloin, että ”juokse, jb, juokse!”. Mutta typerä sydämeni oli eri mieltä.

En tiedä, mitä ajatella. Hän sanoi, etten ollutkaan sitä, mitä hän toivoi minun olevan, että olen tylsä ja ettei meillä ole mitään yhteistä. (Ja muuten, nyt te, jotka sanoitte, etten ole yksin ulkonäköni tähden, vaan luonteeni tähden, kaiketi sitten saitte erävoiton!) Ja totuus toki on, että minä olen tylsä, mutta en ymmärrä, miten kukaan voisi onnistua viihdyttämään häntä! Hän ei pysy paikoillaan kahta tuntia! Hän ei voi olla saunassa, koska se on tylsää, hän ei voi katsoa kokonaista elokuvaa, koska se on tylsää; jos menimme jonnekin, paikkaan, jonka hän oli valinnut, kohta hän jo halusi jonnekin muualle! Hän halusi minun keksivän meille jotain jännittävää tekemistä, enkä minä keksinyt mitään! Vietin kokonaisen illan googlettaen treffivinkkejä ja ilmeni, ettei kukaan muukaan ilmeisesti keksi mitään jännittävää! Niitä, mitä löysin, olin jo ehdottanut. Ja hän sanoi vaikka, että mennään käymään kaupassa; mutta hänelle se tarkoitti sitä, että teimme kahden sekunnin kierroksen ja menimme pois. Jos pysähdyin katsomaan jotain, hän kiemurteli levottomuudesta. Ja se ei ollut vain minun kanssani; hän puhui päiväkausia siitä, miten innoissaan hän on, että joku vanha ystävä tulee viikonlopuksi kaupunkiin, mutta sitten ei viettänytkään aikaa hänen kanssaan! Ja hän ei koskaan ollut kotona! Siis ei koskaan! Eikä hän halunnut olla minunkaan kanssa kotona, mieluummin hän halusi istua jossain baarin nurkassa, jossa me kuitenkin olimme kahden ja käyttäydyimme sopimattomasti.

Lisäksi hänellä oli rikkaat vanhemmat ja näki ihan selvästi, että minä köyhine juurineni olin hänestä pohjasakkaa. Hän selvästi piti itseään niin paljon minua parempana; en tiedä, johtuiko se vain rahasta vai muustakin. Hänellä ei kuitenkaan itsellään ollut mitään hyvin palkattua työtä, vaan hänen varallisuutensa oli perittyä. Pidin tarkkaan huolen, että maksoin oman osuuteni kaikesta (ja itse asiassa vähän enemmänkin!), mutta ne muutamat kerrat, kun menimme jonnekin hänen autollaan, hän teki todellakin siitä numeron… Vaikka minä en pyytänyt sitä, eivätkä ne olleet minun ehdotukseni!

(Toivon totisesti, ettei hän lue tätä! Mutta hän sanoi katsovansa Aku Ankastakin vain kuvat, joten tuskinpa hän lukee blogeja…!)

Henkisesti me olimme katastrofi. Hän ei ollut kovin puhelias ja minä yritin epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa ja joka ikinen kerta hän onnistui sanomaan jotain, minkä tarkoitusta jäin pohtimaan päiväkausiksi! Mutta jostain syystä minun kehoni oli sitä mieltä, että hän on hyvä vastakappale minulle. Olin täysin ok heti ensitreffeillä sen suhteen, että hän oli aika lähentelevä ja tosiaan toisilla treffeillä otin vaatteet pois, mikä on jotakin, jota en koskaan uskonut pystyväni tekemään miehen seurassa! Ja minä vain tunsin oloni niin kotoisaksi hänen kanssaan, minusta oli ihanaa koskettaa häntä ja miten hän kosketti minua. Se puoli oli minulle niin luonnollista ja luontevaa! Ei kai sitten hänelle...

Joten nyt istun täällä nuolemassa haavojani ja lukemassa hänen eroviestiään tuhannetta kertaa, tuntien niin valtavan suurta häpeää siitä, etten ollut riittävän hyvä hänelle. Ja minä kaipaan häntä niin valtavan paljon, enkä voi uskoa, etten enää koskaan näe häntä! Tämän ei pitänyt mennä näin! Minun piti vain mennä hänen kanssaan ulos todistaakseni itselleni, että uskallan tavata jonkun, että uskallan mennä treffeille, en missään vaiheessa ajatellut, että voisin ihastua häneen! En voi edes uskoa, että minä, kaikista maailman ihmisistä, itken jonkun miehen perään! Kai se sitten oli aika tässä iässä antaa jonkun särkeä sydämeni. Mutta se ei ole kokemus, jonka olisin toivonut saavani. On vaikeaa tietää, että mies, johon olen korviani myöten ihastunut, ei halua nähdä minua, ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Että hän on helpottunut, että se on ohi. Ja olenhan minä ollut ihastunut ennenkin, eivätkä nekään miehet ole halunneet olla kanssani tekemisissä, mutta tämä on eri asia. Koska minä yritin parhaani ja koska hän kuitenkin jonkin aikaa halusi olla kanssani. En ollut varautunut tähän kipuun, mutta sen kanssa on nyt vain elettävä ja selvittävä.

Joten blogissa on ollut hiljaista, tämän miehen takia ja toisestakin syystä, josta kerron sitten myöhemmin, en jaksa nyt perehtyä siihen (ei mitään dramaattista! :)). Tämä on vaikeampaa kuin kuvittelin. Tämä kipu on totisesti ihan uudenlainen kokemus! :) Koko ajan ajattelen, että jos vain olisin tehnyt jotain toisin, jos vain olisin ollut siinä ja siinä asiassa parempi…! Mutta en ollut.

Mutta sellaista siis kuuluu minulle. Ja jos joku nyt ajattelee, että tämä kaikki ei yhtään kuulosta minulta, niin oletpa tosiaan oikeassa! Minä otin silloin viime vuonna sen uudenvuodenlupauksen tosissani ja oikeasti yritin nettitreffailla, mutta joka profiilin myötä sieluni kirkui EI!!, kunnes sitten yksi vilkaisu tämän tyypin profiiliin (ei kovin rehelliseen profiiliin, muuten!), oli kyllä. Ja pystyin tekemään asioita, joihin en koskaan uskonut pystyväni, koska ensi hetkestä saakka tunsin oloni niin luontevaksi hänen seurassaan. Eikö se ole kummallista?! En tiedä miksi oli niin, minusta vain tuntui, että hän on minun. Hän ei selvästikään ole, mutta siltä minusta tuntui. Hänen kanssaan koin hetkiä, jolloin olin ihan mielettömän onnellinen, mutta myös ihan uskomattomia alhoja ja ajattelin koko ajan, ettei sen kuuluisi olla näin vaikeaa näin nopeasti. Mutta se on ohi ja minun on nyt vain selvittävä tästä ilman suurempaa romahdusta. En oikeastaan ole huolissani masennuksen palaamisesta, tämä sattuu ihan eri tavalla.

Mutta yritän olla jatkossa vähän aktiivisempi bloggailun suhteen ja toivottavasti teillä muilla vuosi on alkanut vähän paremmissa merkeissä. :)