lauantai 11. helmikuuta 2017

Kuukauden uusi juttu

Muistattehan ne viimevuotiset uuden vuoden lupaukset, joissa minun piti tehdä jotain ihan uutta joka ikinen kuukausi. No, tässä kuussa minulla on uusi juttu, josta tuskin kriittisimmätkään lukijani löytävät nokan koputusta. Minut jätettiin. Tuolla kommenteissa joku kysyi, olenko löytänyt miehen ja/tai työpaikan. Ironista kyllä, minä menetin miehen, koska minä en löytänyt työpaikkaa. No, osittain, suurempi ongelma oli se, etten ole rikkaasta perheestä. Ja oli meillä muitakin ongelmia. Ja luonnollisestikin tätä uutta juttua edelsi runsain mitoin ihan muita uusia kokemuksia.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä, mutta tämä on ollut sellaista vuoristorataa, etten tiedä, miten päin olen ollut ja hänen mielialansa vaihtelivat sitä tahtia, etten pysynyt vauhdissa mukana. Loppuakin edelsi täysin mukava ilta, mutta kun näimme seuraavana päivänä, hän oli niin outo ja mikään, mitä tein, ei saanut häntä normaaliksi ja sitähän sitten seurasi tekstiviesti: ”tämä oli nyt tässä, olen pahoillani”.

Se oli outoa alun alkaen… Lähdin ensitreffeille ajatellen, että hyvä jos en inhoa häntä, ei nettitreffien jämäihmiset voi tavata ketään kiinnostavaa. Mutta minä ihastuin häneen välittömästi! Niin ei ikinä tapahdu minulle, enkä tiennyt, mitä ajatella! Tiesin, ettei hän ihastunut minuun, mutta pidin hänestä ja halusin kokea asioita hänen kanssaan ja ajattelin, että ehkä… Menin hänen kanssaan sänkyyn toisilla treffeillä ja se oli katastrofi ja koska se ei tällä kertaa ollut täysin tai yksin minun syytäni, aivoni kirkuivat jo silloin, että ”juokse, jb, juokse!”. Mutta typerä sydämeni oli eri mieltä.

En tiedä, mitä ajatella. Hän sanoi, etten ollutkaan sitä, mitä hän toivoi minun olevan, että olen tylsä ja ettei meillä ole mitään yhteistä. (Ja muuten, nyt te, jotka sanoitte, etten ole yksin ulkonäköni tähden, vaan luonteeni tähden, kaiketi sitten saitte erävoiton!) Ja totuus toki on, että minä olen tylsä, mutta en ymmärrä, miten kukaan voisi onnistua viihdyttämään häntä! Hän ei pysy paikoillaan kahta tuntia! Hän ei voi olla saunassa, koska se on tylsää, hän ei voi katsoa kokonaista elokuvaa, koska se on tylsää; jos menimme jonnekin, paikkaan, jonka hän oli valinnut, kohta hän jo halusi jonnekin muualle! Hän halusi minun keksivän meille jotain jännittävää tekemistä, enkä minä keksinyt mitään! Vietin kokonaisen illan googlettaen treffivinkkejä ja ilmeni, ettei kukaan muukaan ilmeisesti keksi mitään jännittävää! Niitä, mitä löysin, olin jo ehdottanut. Ja hän sanoi vaikka, että mennään käymään kaupassa; mutta hänelle se tarkoitti sitä, että teimme kahden sekunnin kierroksen ja menimme pois. Jos pysähdyin katsomaan jotain, hän kiemurteli levottomuudesta. Ja se ei ollut vain minun kanssani; hän puhui päiväkausia siitä, miten innoissaan hän on, että joku vanha ystävä tulee viikonlopuksi kaupunkiin, mutta sitten ei viettänytkään aikaa hänen kanssaan! Ja hän ei koskaan ollut kotona! Siis ei koskaan! Eikä hän halunnut olla minunkaan kanssa kotona, mieluummin hän halusi istua jossain baarin nurkassa, jossa me kuitenkin olimme kahden ja käyttäydyimme sopimattomasti.

Lisäksi hänellä oli rikkaat vanhemmat ja näki ihan selvästi, että minä köyhine juurineni olin hänestä pohjasakkaa. Hän selvästi piti itseään niin paljon minua parempana; en tiedä, johtuiko se vain rahasta vai muustakin. Hänellä ei kuitenkaan itsellään ollut mitään hyvin palkattua työtä, vaan hänen varallisuutensa oli perittyä. Pidin tarkkaan huolen, että maksoin oman osuuteni kaikesta (ja itse asiassa vähän enemmänkin!), mutta ne muutamat kerrat, kun menimme jonnekin hänen autollaan, hän teki todellakin siitä numeron… Vaikka minä en pyytänyt sitä, eivätkä ne olleet minun ehdotukseni!

(Toivon totisesti, ettei hän lue tätä! Mutta hän sanoi katsovansa Aku Ankastakin vain kuvat, joten tuskinpa hän lukee blogeja…!)

Henkisesti me olimme katastrofi. Hän ei ollut kovin puhelias ja minä yritin epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa ja joka ikinen kerta hän onnistui sanomaan jotain, minkä tarkoitusta jäin pohtimaan päiväkausiksi! Mutta jostain syystä minun kehoni oli sitä mieltä, että hän on hyvä vastakappale minulle. Olin täysin ok heti ensitreffeillä sen suhteen, että hän oli aika lähentelevä ja tosiaan toisilla treffeillä otin vaatteet pois, mikä on jotakin, jota en koskaan uskonut pystyväni tekemään miehen seurassa! Ja minä vain tunsin oloni niin kotoisaksi hänen kanssaan, minusta oli ihanaa koskettaa häntä ja miten hän kosketti minua. Se puoli oli minulle niin luonnollista ja luontevaa! Ei kai sitten hänelle...

Joten nyt istun täällä nuolemassa haavojani ja lukemassa hänen eroviestiään tuhannetta kertaa, tuntien niin valtavan suurta häpeää siitä, etten ollut riittävän hyvä hänelle. Ja minä kaipaan häntä niin valtavan paljon, enkä voi uskoa, etten enää koskaan näe häntä! Tämän ei pitänyt mennä näin! Minun piti vain mennä hänen kanssaan ulos todistaakseni itselleni, että uskallan tavata jonkun, että uskallan mennä treffeille, en missään vaiheessa ajatellut, että voisin ihastua häneen! En voi edes uskoa, että minä, kaikista maailman ihmisistä, itken jonkun miehen perään! Kai se sitten oli aika tässä iässä antaa jonkun särkeä sydämeni. Mutta se ei ole kokemus, jonka olisin toivonut saavani. On vaikeaa tietää, että mies, johon olen korviani myöten ihastunut, ei halua nähdä minua, ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Että hän on helpottunut, että se on ohi. Ja olenhan minä ollut ihastunut ennenkin, eivätkä nekään miehet ole halunneet olla kanssani tekemisissä, mutta tämä on eri asia. Koska minä yritin parhaani ja koska hän kuitenkin jonkin aikaa halusi olla kanssani. En ollut varautunut tähän kipuun, mutta sen kanssa on nyt vain elettävä ja selvittävä.

Joten blogissa on ollut hiljaista, tämän miehen takia ja toisestakin syystä, josta kerron sitten myöhemmin, en jaksa nyt perehtyä siihen (ei mitään dramaattista! :)). Tämä on vaikeampaa kuin kuvittelin. Tämä kipu on totisesti ihan uudenlainen kokemus! :) Koko ajan ajattelen, että jos vain olisin tehnyt jotain toisin, jos vain olisin ollut siinä ja siinä asiassa parempi…! Mutta en ollut.

Mutta sellaista siis kuuluu minulle. Ja jos joku nyt ajattelee, että tämä kaikki ei yhtään kuulosta minulta, niin oletpa tosiaan oikeassa! Minä otin silloin viime vuonna sen uudenvuodenlupauksen tosissani ja oikeasti yritin nettitreffailla, mutta joka profiilin myötä sieluni kirkui EI!!, kunnes sitten yksi vilkaisu tämän tyypin profiiliin (ei kovin rehelliseen profiiliin, muuten!), oli kyllä. Ja pystyin tekemään asioita, joihin en koskaan uskonut pystyväni, koska ensi hetkestä saakka tunsin oloni niin luontevaksi hänen seurassaan. Eikö se ole kummallista?! En tiedä miksi oli niin, minusta vain tuntui, että hän on minun. Hän ei selvästikään ole, mutta siltä minusta tuntui. Hänen kanssaan koin hetkiä, jolloin olin ihan mielettömän onnellinen, mutta myös ihan uskomattomia alhoja ja ajattelin koko ajan, ettei sen kuuluisi olla näin vaikeaa näin nopeasti. Mutta se on ohi ja minun on nyt vain selvittävä tästä ilman suurempaa romahdusta. En oikeastaan ole huolissani masennuksen palaamisesta, tämä sattuu ihan eri tavalla.

Mutta yritän olla jatkossa vähän aktiivisempi bloggailun suhteen ja toivottavasti teillä muilla vuosi on alkanut vähän paremmissa merkeissä. :) 

10 kommenttia:

  1. Onko tämän tekstin kirjoittanut J.B? Onko joku kaapannut hänen tilinsä? Vaikea uskoa tätä sinun tekstiksesi! Mutta jos tämä on totta, olet todella ylittänyt itsesi! Ja tarkoitan tämän hyvällä. Vaikka tuo kaikki tekee kipeää, se on kuitenkin askel uuteen. Seuraava askel joskus tulevaisuudessa on varmasti helpompi.
    Mullakin on yksi (liian!) monivuotinen ihastus, josta olen aina hyvin vahvasti tiennyt, ettemme kuulu toisillemme. Silti saattaisin jopa olla valmis oikeasti ottamaan sellaisen askelen, jonka seurauksena sydämeni särkyisi. Tässä iässä voisi vihdoin uskaltaa kokea ensimmäisen sydänsurunsa... Kynnys ilmaista tunteensa myöhemmin jollekin muulle madaltuisi varmasti, kunhan ensin toipuisi tuskasta, toki.

    Nämä ensimmäisinä (lähinnä itseeni keskittyvinä) mietteinäni, ehkä jatkan myöhemmin ;) Voi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän...! ;D Minusta itsestäkin tuntuu, että olen tullut hulluksi ihan uudella tavalla! Tämä tuntui alusta saakka joltain uudenlaiselta hulluudelta, kuin se en edes olisi minä! Mutta tämä kipu on nyt hyvin todellista, joten kyllä se olin minä.

      Minä tavallaan tiesin alusta saakka, että hän särkisi sydämeni, mutta luulin, ettei se tapahtuisi näin pian. Minä vain yritän löytää mielessäni sen hetken, kun hän menetti kiinnostuksensa, ehkä tein jonkin virheen, ehkä sanoin jotain väärää...! Raivostuttavaa!

      Mutta kiitos! :) Minun on nyt vain yritettävä päästä tästä yli!

      Poista
  2. Olen niin iloinen että uskalsit! Sait varmaan uusia kokemuksia roppakaupalla lisää ja se on aina plussaa. Ikävä että homma loppui noin nopeaan, uutta matoa koukkuun vaan ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joo. :) Ja olihan tämä kokemus sinällään... :D

      Poista
  3. Vaikka sinulla onkin nyt suruja niin käännetään tämä voitoksi: jes sinä elät!!! :D :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa! Nyt minä edes yritän, jos en mitään muuta! :)

      Poista
  4. Olen tosi pahoillani siitä, että sinut jätettiin ja sinuun sattuu. Tuosta mitä kerroit miehestä ylempänä sanoisin silti, että ansaitset paljon parempaa. Et sinä ole ollenkaan tylsä. Olet fiksu ja hauska ja todella mukavan kuuloinen ihminen.

    Siitä olen samaa mieltä muiden kanssa, että on hienoa kun uskalsit mennä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle. Sitähän se elämä on. Jos haluaa saada jotakin enemmän, niin pitää laittaa itsensä alttiiksi. Pitää ottaa se riski, että tulee satuttamaan itsensä. Toivon todella, että uskaltaudut vielä yrittämään uudelleen, kun olet päässyt yli tästä erosta.

    Toisen ihmisen kanssa voi toimia kaikki fyysisellä tasolla hyvin, mutta henkinen puoli voi siitä huolimatta tökkiä. Koska kaikkea aikaa ei kumminkaan vietetä siellä sängyn puolella tai muuten vain pusuttelemassa, niin on tärkeää, että seurustelukumppani arvostaa sinua omana itsenäsi ja haluaa myös kuulla mitä sinulla on sanottavana :). Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Hänellä oli ongelmia, jotka eivät liittyneet mitenkään minuun, enkä pystynyt auttamaan häntä... Mutta hän sai silti minut tuntemaan, että tämä oli kokonaan minun vikani, että minussa oli vikaa. Toivon, ettei se ole niin.

      Toivun nyt hetken tästä miehestä ja yritän sitten yrittää uudelleen jonkun muun kanssa. Ehkä joku muu pitää minua vähemmän tylsänä tai on itse ihan yhtä tylsä. :D

      Henkisesti me tosiaan emme sopineet yhteen, mutta oli niin kummallista tuntea niin vahvaa fyysistä yhteyttä toiseen ihmiseen. Minulla ei ollut sellaisesta aiempaa kokemusta.

      Kiitos! :)

      Poista
  5. Minäkin täällä olen melkein järkyttynyt. Piti ihan tarkastaa että oonko ihan aivan täysin varmasti oikeassa blogissa! :D Mutta oon oikeestaan onnellinen sun puolesta, en sen takia tietenkään et toi päätty noin, se on surullista! Mut että ELÄT :D Uskalsit tarttua tilaisuuteen, ihan mahtavaa! Ja uskon myös että tää kääntyy sulle voimavaraksi :) Kauan tää juttu muuten kesti? Se jäi häiritsemään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Joo, tiedän! :D Masennuksen kadottua olen tainnut muuttua aika paljon. :)

      Kiitti! :)

      Ei kovin kauaa, mutta me tavallaan olemme taas yhdessä... Kerron siitä enemmän kun ehdin kirjoittamaan seuraavan kerran. :)

      Poista