lauantai 11. maaliskuuta 2017

Oh but my darling, what if you fly?

Täällä ollaan taas. :) Ja luvassa on suuri Marsupilami –postaus vol maaliskuu 2017. :) Vaikka vihoviimeiseksi haluan olla nainen, joka osaa puhua (kirjoittaa) vain mikä-liestään, minun täytyy selvittää ajatuksiani ja siihen tämä blogi on aina ollut paras paikka. Tiedän, että tämä on osittain aika hullua, mutta nämä ovat nyt asioita, jotka tänään pyörivät päässäni ja tyylilleni uskollisena, niin minä bloggaan. :) Ja minä muuten ylitulkitsen hänen jokaisen sanansa ja ilmeensä, enkä minä voi sanoa mitään, koska tiedän sen olevan hullua, joten voin puhua tästä vain teille, mutta tämä sisältää pienen mahdollisuuden, että osa näistä asioista tapahtuu vain minun pääni sisällä…! Ihan vain, jotta tiedätte. :) Joten tässä tulee päivitystä nykyisestä tilanteestani. :) Periaatteessa meillä on kaikki hyvin, mutta… En tiedä itsekään, mikä mutta tässä nyt on?!! Tiedän vain sen, että pari päivää olen ollut onneton, tietämättä oikein itsekään miksi.

Palasimme yhteen kolme viikkoa sitten ja outoa on, että tällä kertaa meillä on tavallaan sujunut henkisestikin hyvin! Se kaikki omituisuus, mitä oli ennen eroa, oli vain kadonnut jonnekin ja hän juttelee ja nauraa ja vitsailee ja jopa lauloikin kerran! Sen laulamisen olisi ehkä saanut jättää välistä… ;) Meillä on hauskaa ja me puhumme! Se ero muutti asioita miljoona kertaa paremmiksi! Mutta samalla se rikkoi jotain meidän väliltämme. Aluksi minä olin suorastaan mielettömän, absurdin onnellinen, mutta… Se mutta taas… Se ei ole tällä kertaa hänen vikansa, hän ei ole ollut mitenkään outo tai tehnyt tai sanonut mitään väärää, minä en tiedä, mikä minua vaivaa! Tai no, tiedän kolme asiaa, jotka minua vaivaavat, joista yksi on ihan älytöntä, kaksi muuta taas antavat syytäkin huolelle.

Jos nyt otetaan alta pois se älytön ensin (varsinkin, kun siitä on yhteys siihen ensimmäiseen todelliseen huoleen), mutta en edes tiedä, miten voin selittää tätä kuulostamatta aivan hullulta. No, minähän olen hullu, joten mitäpä turhaan sitäkään murehtimaan… Kuten kerroin aiemmin, hän ei ole koskaan kotona. Siis ei koskaan! Ja jos hän ei ole minun kanssani tai tee jotain muuta kaveriensa tai veljiensä kanssa, hän on aina baarissa ja aina samassa baarissa. Aluksi pidin sitä vain outona, minusta tuntui kummalliselta, että 40 – vuotias mies viitsii istua ilta toisensa jälkeen baarissa, varsinkin, kun hän ei ole mikään juopottelija. Mutta kun olimme olleet jonkin aikaa yhdessä, halusin, että menemme yhdessä sinne baariin; en oikeastaan edes ajatellut sitä sen kummemmin, minä vain halusin nähdä paikan, jossa hän niin hyvin viihtyy ja viettää suuren osa vapaa-ajastaan! En ajatellut tekeväni mitään väärin (teinkö, muuten?!!), mutta hän oli niin vastahakoinen viemään minua sinne ja kun pääsimme sisälle, en ole koskaan elämässäni nähnyt kenenkään tuntevan oloaan niin epämukavaksi!! Olimme paikalla ehkä vartin, sen enempää hän ei kestänyt. Ja siitä hetkestä se baarissa istuminen alkoi vaivata minua. No, myöhemmin sain selville, että sattumoisin hänen ex-tyttöystävänsä (se oikea huoli numero 1, siitä lisää myöhemmin) viettää paljon aikaa samassa baarissa, mutta paikka on kyllä ollut hänen kantapaikkansa jo ennen kyseistä naista. Ja minä tiedän, että se on typerää, mutta se todella vaivaa minua! En minä ajattele, että hän iskee siellä vieraita naisia, enkä usko, että ex-tyttöystävä ottaisi häntä takaisin, mutta jostain syystä se vaivaa minua ihan kauheasti. En ole sanonut mitään ja tiedän, etten voi sanoa mitään, mutta olen mustasukkainen sille paikalle! Ihan älytöntä…

(Olen myös totta puhuen vähän kateellinen siitä, mitä hänellä on. Että hänellä on tällainen paikka (joka menee minun edelleni), jossa hän viihtyy ja tykkää viettää vapaa-aikaansa ja jossa hänellä on sosiaalista elämää. Toivoisin, että minullakin olisi.)

Ja vielä mustasukkaisempi olen entiselle tyttöystävälle. He ovat ”hyviä ystäviä” ja uskon, että naisen puolelta he ovatkin vain ystäviä, mutta Marsupilami… Jos tyttö näyttäisi edes keltaista valoa, tiedän, ettei hän jäisi edes harkitsemaan. Alun alkaen olin toivonut, että hän alkaisi pikku hiljaa päästä hänestä yli, mutta nyt minusta tuntuu, että minun seurani ja puutteeni vain jotenkin korostavat ex-tyttöystävän täydellisyyttä hänen silmissään. Ja olen niin mustasukkainen siitä, miten tärkeä tuo nainen on hänelle (niin paljon tärkeämpi kuin minä!) ja miten paljon enemmän Marsupilami tykkää hänestä! Jos ei olisi ketään muutakaan, niin ei minua haittaisi, ettei hänelle ole sellaisia tunteita minua kohtaan, mutta inhoan sitä, että on joku toinen! Minä jopa näen unia tuosta naisesta! Yksi yö näin ihan painajaista, näin, että Marsupilamilla oli joku hätä ja minun sijaani hän tahtoi paikalle sen entisen tyttöystävänsä ja minusta tuntui kauhealta! Niin kauhealta, että ei ole yhtään liioittelua kutsua sitä painajaiseksi!

Ei ole kyse siitä, että hän kohtelisi minua huonosti, tuntuu vain niin pahalta tietää, että sen, minkä minä tunnen häntä kohtaan, hän tuntee toista naista kohtaan. Tosin vaikka hän ei kohtele minua huonosti, on edelleen varsin selvää, että hän pitää itseään minua parempana ja sekin vaivaa minua. Totta puhuen hän on täysin oikeassa, hän on yli minun tasoni ja voisi saada paljon paremmankin(ellei hänellä olisi ollut niin kaamea kuva itsestään profiilissaan, en olisi edes vastannut hänelle!)! Mutta silti minusta hänen pitäisi olla se yksi ihminen maailmassa, joka ei ole sitä mieltä. Hän pitää itseään lottovoittona minulle ja hän onkin, mutta… Minä päätin silloin, kun hän halusi yrittää uudelleen, että yritän tosissani ja yritän olla olematta koko ajan siinä pelossa, että loppuuko tämä tänään vai huomenna, mutta hänellä on valtaa minuun ja me molemmat tiedämme sen. Hän ei ole se, joka on huolissaan, että suhde loppuu, eikä hän ole se, jonka sydän särkyy, kun suhde loppuu. Hän tulee olemaan ihan ok, minä… No, minäkin tulen olemaan ihan ok, lopulta. Mutta sitä ennen tulee olemaan rankkaa!

Ja yksi suuri ongelma, joka meillä on, on minun sosiaalisen elämäni puute. Ensinnäkin hän tuntee tämän kaupungin ihan uskomattoman hyvin! Minä olen asunut täällä vuosikymmenen, hän taas lapsuudestaan ja hän tuntee kaikki paikat paremmin kuin voin edes selittää. Mutta sen takia minun on vaikea ehdottaa, minne voisimme mennä tai mitä tehdä. Ensinnäkään minä en tiedä ja toiseksi hän on jo käynyt aivan kaikkialla! Ja kuten aiemminkin sanoin, minä olen kateellinen siitä elämästä, joka hänellä on! Sitä minäkin haluaisin, kavereita ja ilta(ja yö-)elämää ja vaihtelua. Ja se tekee tilanteesta sikälikin ongelmallisen, että koska hänellä on muutakin tekemistä, on hänestä kiinni, milloin näemme. Ja minusta tuntuisi hullulta sanoa, että minulla on muuta menoa tai etten voi nähdä joskus kun hän ehdottaa, koska se ei ole totta. Mutta samalla mietin, että miltä se näyttää hänen silmissään, että olen aina valmis tapaamaan hänet, kun hän sitä ehdottaa… Kuin olisin aina hänen käytettävissään, kun hänestä siltä tuntuu… Mutta ei valehtelukaan hyvä vaihtoehto ole. Ja niin se meneekin, että jos joku kaveri ehdottaa jotain tekemistä, sen hän valitsee. Minulle jää sitten loppu.  Hänen kaverinsa ovat kaikki perheellisiä, joten se loppu on kyllä aika paljon, mutta silti tiedän, että he menevät edelleni. Ja he saavat parhaat ajat, kuten viikonloput! Minusta tuntuukin, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Minä tarvitsisin ihan epätoivoisesti jonkun kaverin tai ystävän, jolla olisi sellainen elämäntilanne, että hän ehtisi viettää aikaa kanssani. Ehkä se on lapsellistakin, mutta minusta tekisi meille hyvää, jos voisin edes joskus rehellisesti sanoa, että en voi tänään, minulla on muuta menoa. Olisimme paremmin tasapainossa ja edes hiukan tasa-arvoisempia. (Ja kuten huomaatte, minä postaan tämän lauantai-iltana. Minä myös kirjoitin tämän lauantai-iltana…) Ja minä en ikinä sano siitä mitään, että hän viettää aikaa muualla tai muiden ihmisten kanssa, mutta hän jotenkin kommentoi sitä aina niin kuin olisin sanonut jotain… Ehkä minusta vain tuntuu siltä…

Ja suuri tähän liittyvä ongelma on se, että hän on täysin kyvytön suunnittelemaan edes muutamaa tuntia eteenpäin (tai hän kyllä suunnittelee, jopa kuukausia eteenpäin, muttei se tarkoita yhtään mitään!). Elän jatkuvassa tekstiviestitulvassa ”Mennäänkö illalla leffaan/en ehdi tulla tänään/käydäänkö kaupassa/tulenkin jo tunnin päästä/olen myöhässä/pitääkin käydä kotona/en ehdi tänään/olen siellä vartin päästä!” Ja hän suunnittelee, jatkuvasti, mutta jos minä ehdotan jotain jonka ajattelen tapahtuvan myöhemmin kuin noin kahden tunnin kuluessa, se saa hänet kiemurtelemaan. Eikä se ole yksin minun kanssani, jos olen vaikka kotona käymässä ja hän kello kuusi sanoo tekevänsä illalla jotain, olen aivan varma, että tunnin päästä hän onkin päätynyt tekemään jotain muuta ja oikeassahan olen.

Yksi asia tähän suunnitteluun liittyen… Kun olimme ihan aluksi yhdessä, hän ehdotti jotain, mikä oli minusta aivan liian aikaista ja välttelin sitä aikani. Mutta sitten totuin ajatukseen ja sanoin, että tehdään se vain ja sovimme päivänkin. Ja hän sekosi siitä ja syytti minua painostamisesta!! Se oli hänen ajatuksensa ja minä ehdotin sitä vain, koska olin totuttanut itseäni ajatukseen kaksi viikkoa!! Ja minä muka painostin?!! Wtf??!

Ja minun pitäisi nyt tavata hänen paras kaverinsa tyttöystävineen ja sitten vielä muitakin kavereita ja olen niin kauhuissani! Eniten minua ahdistaa ulkonäköni. Toivoisin voivani sanoa Marsupilamille, että näyttää heille kuvan ensin, jotta pahin shokki olisi ohi, mutta hän ei muutenkaan tykkää, jos sanon jotain negatiivista itsestäni. Tosin sanon nyt Marsupilamin kunniaksi sen, että olimme sitten missä tahansa tai kenen tahansa seurassa, hän ei tunnu häpeävän minua yhtään. Hän käyttäytyy aina yhtä sopimattomasti, oli sitten kuka vain paikalla!

Mutta fyysisesti meillä on edelleen se outo yhteys, joka on ollut ihan hullua alusta asti. Ihan ensi hetkestä saakka kaikki fyysinen hänen kanssaan on ollut niin luontevaa. Te, jotka olette lukeneet blogiani, tiedätte, miten outoa se on minulle! Tämän tyypin kanssa en arkaile enkä ujostele mitään! Tämä on nyt taas osastoa aivan liikaa informaatiota, mutta meillä on ollut vaikeuksia löytää sängyssä(tai pöydällä tai lattialla tai…) asentoa, joka toimisi, joten olemme kokeilleet kaikenlaista ja kokeilimme sitten mitä tahansa, olen ihan ok sen suhteen. Me jopa olemme yrittäneet käydä läpi kama sutraa, mutta se on aivan liian hauska, se menee pelkäksi nauramiseksi! Kuka siitä muka edes hyötyy jotenkin, se on ihan älytön kirja?!! Mutta se kaikki on niin luonnollista! Siis älkää käsittäkö väärin, minä olen kerta kaikkiaan surkea sängyssä; olen kokematon ja osaamaton ja kömpelö, mutta silti se kaikki on minulle niin luontevaa hänen kanssaan! Ja siitä päästäänkin suureen ongelmaan numero kaksi; minä olen todella surkea sängyssä! Aivan kammottavan huono! Minä olen aina tiennyt vaistomaisesti, ettei minulla olisi minkäänlaisia luonnollisia lahjoja niihin puuhiin, mutta olen silti yllättynyt siitä, miten hirvittävän vaikeaa se on! Minulla ei ollut aavistustakaan, että se on teknisesti niin vaikeaa!! Ja uskokaa minua, olemme käyttäneet siihen aikaa ja vaivaa ja kokeilleet eri asioita ja olemme lainanneet kirjoja ja googlettaneet vinkkejä ja katsoneet ”opetusvideoita” ja testanneet leluja ja…! Ei… Ja minä olen niin pettynyt, koska olisi ihanaa voida tuottaa hänelle nautintoa. Ja se saa minut myös pohtimaan, kauanko hän sietää hyödyttömyyttäni. Tilanne ei ole yksin minun vikani, hänenkin puoleltaan on ongelmia, jotka eivät liity minuun, mutta se on aivan valtava ongelma.

Ja sitten on edelleen se raha… Ymmärrän, että suuren varakkuuseromme vuoksi se tulisi olemaan ongelma jonain päivänä, jos suhteemme jatkuisi, mutta miksi sen pitää olla ongelma jo nyt?!! Minusta me vain voisimme molemmat maksaa oman osuutemme ja olla toistaiseksi ajattelematta asiaa. Mutta hänen täytyy aina tehdä siitä numero… Ja minä ylikompensoin pitämällä niin tarkkaan huolen, että maksan ”oman osuuteni”, että olen päätynyt jo maksamaan paljon enemmänkin kuin oman osuuteni… Mitä hän ei ilmeisesti edes huomaa…

Minä yritän parhaani hänen kanssaan, yritän olla hyvä tyttöystävä ja paras versio itsestäni, joka vain voin olla, mutta minusta tuntuu, ettei hän edes huomaa sitä, hän huomaa vain viat. Hän ei ole paha ihminen, hän on ns. hyvin kasvatettu, eikä hän ole koskaan ilkeä tai sano minulle mitään pahaa. Mutta hän ei ole onnellinen, että on ”löytänyt” minut, hän ei ole huolissaan, että ”menettää” minut eikä hänen sydämensä säry, kun eroamme. Hän varmasti vain menee rakkaaseen baariinsa ja alkaa etsiä uutta.

Mutta… Minä olen niin hulluna häneen! Kun me olemme yhdessä, me juttelemme ja nauramme ja yhdessäolomme on näiden kolmen eron jälkeisen viikon kuluessa muuttunut luontevaksi ja intiimiksi ja fyysisesti meillä on aina ollut kummallinen yhteys. Kun olen yksin, inhoan sitä, miltä näytän ja minä mietin, mitä hän ajattelee selluliiteistani ja venymisarvistani ja riippuvista rinnoistani ja epätasaisesta ihonsävystäni ja pienistä sian silmistäni ja… Ja sitä minä ajattelen, kun kävelen avaamaan hänelle ovea. Mutta sitten hän halaa ja suutelee minua ja minä unohdan kaiken sellaisen! Ja minä rakastan hänen nauruaan; hän ei nauranut ennen eroa… Ja hänen kosketuksensa on fyysisesti ihaninta, mitä olen koskaan kokenut, hän on hellä ja itsekin hellyydenkipeä ja se on minusta ihanaa. Ja tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutta minun pääni on ihan sekaisin tästä kaikesta, enkä tiedä, mitä ajatella. Ja minulla on ihan hirveä tarve puolustella häntä! Epäröin tämän julkaisemistakin, koska en halua kenenkään ajattelevan hänestä mitään pahaa! Ja niin se on ollut ensimmäisestä päivästä alkaen; minulla oli hyvin vahva tunne, että hän on minun; että minun pitää puolustaa häntä ja suojella häntä ja pitää hänestä huolta! Hän vain on minun, vaikka ei olekaan eikä tosiaan ollut kun jätti minut, mutta… Siltä minusta tuntuu.

-


Minulla vain ei ole aavistustakaan, miltä hänestä tuntuu. 

8 kommenttia:

  1. Ehdottaisin että kokeilisit seksiä jonkun toisen kanssa ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, hakemukset pestiin osoitteeseen... :D

      Kyllä kai me olemme sen verran suhteessa, että se olisi pettämistä ja siihen en ryhdy.

      Poista
  2. En ole lukenut blogiasi pitkään enkä muista oikein tarkkaan, mitä miehestä olet aiemmin kertonut, mutta.. Siis ensireaktioni oli aivan rehellisesti sanottuna puhdas hämmästys: miten voit antaa miehen kohdella sinua näin? Pitäisin itse tällaista todella omituisena, ehkä jopa narsistisen (tosin en ole ollenkaan terveydenhuollon ammattilainen) tai muulla tapaa häiriintyneen ihmisen käytöksenä, joka ei taida tuonikäisen ihmisen kohdalla enää mihinkään muuttua. Jos olisin läheinen kaverisi, neuvoisin jättämään miehen heti.

    Tosin ymmärrän, miten hellyys ja läheisyys voivat tuntua korvaavan miehen puutteet ja omituisuuden. Vaikeahan siinä on olla sitten järkevä, kun ihastuminen tuntuu mukavalta.

    Mutta on tuo mies outo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, outo on hän on... Mutta kun outo on minun juttuni ihmisissä... :D

      Minun pääni on ollut niin sekaisin tämän tyypin kanssa alusta saakka, etten tiedä enää edes sitä, mitä itse ajattelen! Se vain on koko ajan sitä, että olen joko mielettömän onnellinen tai ihan hemmetin onneton, mitään välimaastoa ei ole. Vietän muutaman päivän hymyillen typeränä kaikelle ja sitten itken kaupassa. No en nyt ihan, mutta melkein. Ja minä en tiennyt edes olevani tällainen ihminen, luulin olevani paljon vahvempi... No, aina oppii uutta itsestään. :/

      Poista
    2. Valitettavasti asia ei ole ihan noin yksinkertainen. Ensinäkin JB on vuosiin ensimmäistä kertaa onnellinen, ainakin joskus. Tuntuisi todella julmalta alkaa kertomaan kovin äänekkäästi, että kaveri on täysin väärä valinta. Toiseksi, Pilami ei kuitenkaan ole paha mies. Piloille hemmoteltu ja itsekäs kyllä, muttei sillä tavalla paha, että voisi suoralta kädeltä todeta että "Jätä se sika!" Siinä olen kyllä samaa mieltä, ettei tuon ikäinen mies enää muutu. Joten me ystävät toivotaan että JB huomaa itse, ettei osunut ihan napakymppiin.

      Poista
    3. Niinpä... Ja olet ihan oikeassa, hän on hemmoteltu ja itsekäs, mutta ei paha ihminen. Tiedän, ettei meillä ole suurta tulevaisuutta, mutta juuri nyt hänellä on kuitenkin minulle paljon annettavaa ja saan kokea asioita, joita en oikeasti koskaan uskonut saavani kokea. Ajattelen, että joko tämä loppuu siihen, että hän taas jättää minut tai sitten hiipuu itsestään, mutta juuri nyt elän päivä kerrallaan. Ja ilman masennusta kestän kyllä eron. Se hyöty vuosien masennuksesta ja ahdistuksesta ainakin oli, että siihen verrattuna nämä normaalin ihmiselämän murheet on aika pikku juttu. :)

      Poista
  3. Mitä sulle kuuluu just nyt? Jos et taho aina kertoo Pilamista, kerro vaikka sun asunnosta. Tai muita kuulumisia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kuuluu ihan hyvää, kiitos! :) Pilaminkin kanssa menee ihan hyvin. Onkin ollut tarkoitus kirjoittaa, on vain ollut kaikenlaista. :) Asuntopostauskin on suunnitteilla. Yritän kirjoittaa ensi viikolla!

      :)

      Poista