maanantai 11. syyskuuta 2017

Jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!

Ok, lupauksista huolimatta on kulunut aika pitkä hetki viime päivityksestä… Olen todella pahoillani, minun on ihan oikeasti ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta työn ja Marsupilamin ja vanhempieni ja kaiken muun takia on ollut vaikeaa löytää sopivaa aikaa. Olen jopa saanut töiden kautta pari kaveria ja kaikkien yksinäisten, tyhjien vuosien jälkeen en sano ei, jos joku ehdottaa jotain tekemistä. Ja minä olen vihdoinkin elänyt! Olen tehnyt asioita, joista olen haaveillut vuosia ja olen tehnyt asioita, joita kohtaan en ole koskaan tuntenut pienintäkään kiinnostusta (joista osasta olen oppinut pitämään ja osa saa jatkossakin jäädä väliin :)). Ja joka ikinen päivä ajattelen, miten kiitollinen olen siitä, että masennus on poissa ja sain kokea jotain tällaista elämässäni.

Mitäköhän minä nyt sitten kirjoittaisin… Niin, Marsupilami. No, vastoin kaikkia odotuksiani me olemme edelleen yhdessä. Ajattelin silloin yhteenpaluun aikana, että kestäisimme ehkä kuukauden tai kaksi, mutta salaa toivoin, että kestäisimme kesän yli, koska todella halusin kokea sen hänen kanssaan. Nyt olemme kuitenkin edelleen yhdessä, enkä oikein tiedä mitä ajatella. Nyt mieleeni on alkanut hiipiä toivo, että ehkä saisin kokea hänen kanssaan vielä tämän syksyn ja joulunajankin! Meillä menee periaatteessa hyvin (miljardi kertaa paremmin kuin silloin kammottavina alkuaikoina!), mutta meidän suhteemme ei ole mitenkään vakaalla pohjalla. Meillä ei ole varsinaisia ongelmia, mutta hän ei rakasta minua, mikä saa hänet aika ajoin pohtimaan, haluaako hän vielä jatkaa suhdetta. Se ei sinällään vaivaa minua läheskään niin paljoa kuin sinkkuna kuvittelin, mutta se tekee tilanteesta epävarman, eikä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia voi tehdä, mikä ei tietenkään ole mukavaa. Mutta minä rakastan häntä, meillä on lähes aina mukavaa ja hauskaa yhdessä ja hän tuo elämääni aivan valtavan paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista. No, hän tuo elämääni elämää! Päätin silloin, kun palasimme yhteen, että otan tästä ajasta kaiken irti ja niin aion edelleen tehdä. Tiedän varsin hyvin, että ero tulee sattumaan hirvittävästi, mutta masennukseen verrattuna se ei ole mitään ja joka tapauksessa minulla ei ole vaihtoehtoa, minä en halua erota. Joten katson tämän loppuun, kävi miten kävi ja tuli se sitten milloin tahansa.

Hyvä uutinen on tosin se, että hän on vihdoinkin päässyt yli eksästään. Joskin nyt tyttö käy päälle kuin yleinen syyttäjä lähetellen harva se päivä viestejä ja kuvia itsestään (miksi hän lähettelee kuvia itsestään??!!), mutta Marsupilami harvemmin edes vastaa. Kummallista, että ihmisten mielenkiinto herää, kun toisen mielenkiinto hiipuu… Olen monta kertaa ajatellut, että ehkä Pilamikin olisi minusta vähän kiinnostuneempi, jos onnistuisin olemaan vähän välinpitämättömämpi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja toisaalta haluan yrittää parhaani hänen kanssaan, koska kun tämä on ohi, haluan tietää, että tein kaikkeni, en halua joutua ajattelemaan, että jos vain olisin tehnyt sen ja sen asian toisin, ehkä olisimme vielä yhdessä. Haluan surra, en katua, enkä jossitella. Joten en halua esittää mitään, haluan olla oma itseni ja kohdella häntä parhaani mukaan hyvin.

Joku esitti tuolla kommenteissa muutaman kysymyksen, joten vastaan nyt tähän väliin vähän randomisti niihinkin. :) Mitä me teemme yhdessä… Me olemme nyt kesän aikana käyneet suunnilleen kaikissa ilmaisissa viiva kohtuuhintaisissa kesätapahtumissa, mitä tämä kaupunki on tarjonnut. Lisäksi käymme usein rannalla(katselemassa ja piknikillä, useimmiten toppatakkiin pukeutuneena, koska on ollut ihan hirveän kylmä kesä!!), joskus museoissa, kävelemme aika paljon yhdessä, katselemme elokuvia tai vietämme aikaa hänen kaveriensa kanssa, usein pelaillen jotain. Käymme myös usein harrastamassa kahta eri urheilulajia, joista molemmat tykkäämme. No, sana urheilu ehkä kaipaisi lainausmerkkejä ympärilleen, mutta niissä kuitenkin liikutaan ja me molemmat pidämme niistä. :) Me olemme matkustelleet hiukan yhdessä, olemme käyneet neljässä maassa, joskin se kuulostaa hienommalta kuin on, koska kaksi niistä ei sijaitse kovin kaukana. :) Lisäksi olemme käyneet monta kertaa laivalla ja myös muutamassa kotimaan kohteessa.

Koirani on ihan hulluna Pilamiin ja Pilamikin pitää eläimistä. Ja, mikä kaikkein uskomattominta, äitini arka kissa, joka vihaa kaikkia, meni Pilamin lähelle ja nuuhkaisi Pilamin sormenpäätä! Tiedän, ettei se ehkä kuulosta paljolta, mutta tähän mennessä hän on edes suostunut olemaan talossa sisällä ainoastaan yhden vieraan ihmisen ollessa paikalla, kaikkia muita hän juoksee karkuun! Mutta hän suostui olemaan sisällä Pilamin ollessa paikalla ja jopa nuuhkaisi häntä! Jos tuntisitte kyseisin kissan, ymmärtäisitte, miten uskomatonta se on!

Olemme tosiaan tutustuneet toistemme perheisiin ja tulin todella onnelliseksi siitä, että Marsupilami piti vanhemmistani ja lapsuudenkodistani. Olin niin huolissani ensimmäisellä kerralla ja ajattelin, että miten hän ikinä viihtyisi siellä keskellä korpea kokonaisen viikonlopun, mutta hän tykkäsikin siitä kovasti ja olemme käyneet siellä jälkeenkin ihan hänen aloitteestaan! Se oli todella tärkeää minulle!
Hänen perheensä on ihan kokonaan eri planeetalta kuin minä, mutta me kaikki yritämme ja toistaiseksi sekin on sujunut hyvin. Marsupilamin isä ihan selvästi yrittää ottaa minut huomioon ja osaksi perhettä ja minä todella arvostan sitä! Hänen äitinsä kanssa olemme molemmat vähän varuillamme, mutta kyllä se varmaan tästä alkaa sujua… :) Sisarusten kanssa tulen ihan hyvin juttuun. Pidän heistä kaikista kyllä, mutta olen varuillani. Ei ole vielä oikea aika näyttää heille, miten outo olen… :D

Pilamin kavereista olen pitänyt kovasti, he ovat mukavia tyyppejä. Olemme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ja tiedän ainakin yhden pitävän minusta, enkä usko niillä muillakaan mitään minua vastaan olevan. Vähän ongelmallista on se, että Marsupilami ja hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä eivät pidä toisistaan, mutta minä ihan tulen juttuun hänen kanssaan, joskin tyttö on melko erikoinen jopa minun mittapuullani! Me kyllä vietämme aikaa neljästään, mutta se on vähän nihkeää…

Vanhemmilleni kuuluu ihan kohtuullisen hyvää. He ikääntyvät ja se on niin pelottavaa, mutta autan parhaani mukaan. Tunnen edelleen hirvittävää syyllisyyttä siitä, etten käy kotona niin usein, mutta töidenkään takia sille ei nyt voi mitään. Töissä tosiaan sujuu ihan hyvin. Minua ympäröi nyt ryhmä supersosiaalisia ihmisiä ja aluksi se uuvutti minut, koska minun piti yrittää esittää normaalia kahdeksan tuntia päivässä, mutta tähän mennessä olen jo sanonut jokaisella jotain aivan käsittämättömän outoa, joten se juna meni jo ja voin rauhassa olla oma omituinen itseni. Kuten tuossa aiemmin sanoin, olen kaverustunut parin kanssa niin hyvin, että vietämme vapaa-ajallakin aikaa yhdessä ja olen siitä niin iloinen! Lisäksi vietämme isommallakin porukalla toisinaan aikaa yhdessä. Tosin baarissa, mikä ei oikein ole minun juttuni, mutta jos minut kutsutaan johonkin mukaan, minä en sano ei! Ja ihan hauskaa sekin on kyllä ollut! Työpaikalla on välillä draamaa ihan riittämiin ja se vähän ahdistaa, koska joudun siihen väliin, mutta muuten olen viihtynyt hyvin ja pärjännytkin hyvin. :)

Joten, minulle kuuluu hyvää. :) Olen elossa, sanan molemmissa merkityksissä. Vielä muutama vuosi sitten kumpikin oli hyvin epävarmaa. Ja haluan nyt sanoa vielä jotain siitä aiheesta. :) Tiedän, että monella blogiani lukeneilla on samankaltaisia ongelmia masennuksen kanssa kuin minulla ja näiden vuosien aikana ainakin minä sain suurta lohtua siitä, etten ollut yksin tuntemusteni kanssa ja että oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, mitä masennus on ja miltä sen kanssa eläminen tuntuu. Jos teistä joku on vielä siellä lukemassa, toivoisin, että se, että minä toivuin, antaisi uskoa siihen, että se on mahdollista muillekin. Minä elin vuosia niin syvällä siinä helvetissä, etten nähnyt mitään mahdollisuutta siihen, että se koskaan päättyisi, mutta niin kuitenkin kävi. Ja se on ihmeellistä ja uskomatonta ja sitä kannattaa tavoitella keinolla millä hyvänsä! Tiedän varsin hyvin, ettei se ole helppoa, mutta se on kuitenkin mahdollista! Toivon niin sydämestäni, että pystyisitte uskomaan siihen (vaikka minä en pystynyt!) ja että se myös tapahtuisi mahdollisimman pian!

Ja ai niin, pitäisikö sanoa jotain laihdutuksesta, siitähän tämä kaikki alkoi! No, eipä siitä ole paljon sanomista… Olen jo pitkään painanut suunnilleen 90 kiloa ja paino ei siitä liikahda suuntaan tai toiseen, tein sitten mitä hyvänsä. Tai no, toki se lähtisi laskuun, jos liikkuisin paljon ja söisin vähän, mutta… Tavoitteeni on edelleen päästä alle lievän ylipainon rajan, mutta tavoite kaatuu milloin mihinkin, usein Marsupilamin inspiroimaan, herkutteluhetkeen. Mutta outoa kyllä, olen vihdoinkin hyväksynyt painoni. Haluaisin olla pienempi, mutta en enää vietä elämääni piilotellen ja ylipainoani häveten. Olen lihava ja jos se on jollekin muulle ongelma, niin se olkoon hänen ongelmansa.

Ja nyt tällä kertaa en tee lupauksia tämän blogin suhteen. Kun aiemmin lupasin kirjoittaa, minä tarkoitin sitä ihan oikeasti, mutta silti kuukausia vierähti postausten välillä. Minä en tiedä milloin kirjoitan taas. En usko, ettenkö kirjoittaisi koskaan, enkä aio poistaa blogia, mutta en tiedä, milloin. (Minun piti myös tässä samalla vastata sähköposteihin, mutta lupasin mennä auttamaan työkaveria yhdessä hänen projektissaan, joten minun pitää mennä ja se jää toiseen päivään! Olen pahoillani!) Olen myös pahoillani, että olen tuottanut pahaa mieltä toteuttamatta jääneillä lupauksilla tämän blogin suhteen ja tällä kertaa voin sanoa vain, etten tiedä. :)

Joten, tällaista kuuluu minulle ja toivottavasti niille, jotka vielä lukevat (ja muillekin!) kuuluu myös hyvää! Minä ajattelen teitä ja tätä blogia joka päivä, vaikka tekstiä ei synnykään! Oli aika, jolloin te olitte ainoa valonsäde loputtomassa synkkyydessä, enkä minä ole unohtanut sitä. Minun vain täytyy tällä hetkellä ottaa kaikki irti siitä, mitä minulla nyt on ja se tarkoittaa, että jotkut tärkeätkin asiat entisestä elämästäni jäävät vähän taka-alalle. :)


Ps. Joulu on jo niin lähellä ja odotan innolla! Viime joulu meni ihan huomaamatta ohi, koska ajatukseni olivat Marsupilamissa ja olisin halunnut olla hänen luonaan, mutta nyt olen ollut ihan joulufiiliksissä jo viikkoja! Ihanaa joulun odotusta! :) 

16 kommenttia:

  1. Voi kuinka ihana teksti, alkoi melkein itkettää! Olen niin onnellinen puolestasi, J.B.! Toivon kaikkea hyvää elämääsi, ja turha huolehtia mistään lupauksista blogiin tms. Uskon että lukijasi ymmärtävät uuden elämäntilanteesi ja sen, että nyt sinun on aika elää! Siltikin on aivan upeaa, että kirjoitat vielä ajoittain, tarinasi on todellinen selviytymistarina, josta monet ongelmien kanssa painivat voisivat saada toivoa. Minä ainakin olen saanut :). Kiitos siitä! Voisin kirjoittaa sinulle vaikka mitä, postauksesi herätti nimittäin niin paljon ajatuksia, mutta jääköön kommentti nyt tällaiseksi lyhyehköksi. T. Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Toivon tosiaan, että edes joku saa minusta toivoa, vaikken itse silloin vaikeimpina aikoina siihen pystynytkään. Ihanaa kuulla, että olet saanut jotain irti blogistani! :)

      Poista
  2. Oi kun oli ihanaa lukea tämä postaus! Ja jotenkin niin uskomatonta, miten elämäsi on muuttunut. Tai toisaalta, aiemmin kerroit lähinnä ajatuksistasi ja pienistä arkisista kommelluksista, joten tyylisikin on tässä niin erilainen, että se vielä korostaa muutoksen suuruutta.

    Ihanaa, että sulla on ollut rakkauden kesä! Mulla se oli kaikkea muuta, mutta monessa mielessä kuitenkin hyvin kasvattavaa ja tarpeellista, että elämäni voi tästä mennä eteenpäin. Ehkäpä minäkin olen jonain päivänä valmis kokemaan tuota kaikkea, mitä sinä olet saanut kokea. Tai jos mun tieni on jotain muuta, niin sitten se on hyvä niinkin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Ennen elämässä oli vain niitä pieniä asioita, nyt on vähän suurempiakin! Toivon niin sydämestäni, että sinäkin vielä pääset masennuksesta eroon! Ja yritän vastata sposteihin mahdollisimman pian!!

      Poista
  3. Siis niin ihanaa! Olet elänyt. Ja toivottavasti saanut rohkeutta. Jos Marsupilamin ja sinun välille tulee ero (mitä en tietenkään toivo), niin sinulla on kokemusta, miten sitten eteenpäin. Hän ei ole maapallon ainoa mies. Mutta ihanaa syksyä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Niinpä, vihdoinkin! Ja nautin joka päivä siitä, miten helppoa elämä on ilman masennusta! Jotain hyötyä siis oli siitäkin. :)

      Kiitos, sinulle myös! :)

      Poista
  4. Olen seurannut vuosia blogiasi ja olen todella iloinen puolestasi. Kaiken sen kärsimyksen jälkeen on mahtava kuulla että elämä voittaa... ja esimerkkisi antaa toivoa aivan erillä tavalla kuin esim. lääkärin tai terapeutin sanat. Minulle ainakin olet antanut paljon toivoa ja se on paljon sanottu tämän kymmenen vuoden masennuksen jälkeen. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on todella ihanaa kuulla!:) Minä en silloin koskaan pystynyt uskomaan, että se voisi koskaan olla ohi, mutta nyt se vihdoin on! Kaikkea hyvää sinunkin elämääsi! :)

      Poista
  5. Komppaan edellistä kommentoijaa, on ihanaa lukea, että sinulla on nyt elämä etkä ole vain elossa. Uskon, että laihdutus auttaa masennukseen mutta miten? Kun keho on iso ja ihminen syö vääriä ruokia kroppamme ei saa tarvittavia ravinteita jne. Ja sosiaalinen stigmatisointi jonka lihavuus tuo mukanaan vaikuttaa hyvin kielteisesti ihmismieleen. Tietysti olet tehnyt hyvin ison työn ihan itse. Ja hakenut töitä vaikka sekin on varmasti vaatinut paljon sinulta. Ihmeellistä miten asiat voivat muuttua. En olisi toivonut niitä vaikeita vuosia mitkä sinulla oli, mutta se, että sinun asiat ovat nyt näin hyvin antaa voimaa ja toivoa monelle, kuten myös minulle joka edelleen kamppailee ison ylipainon kanssa. Piipahdan täällä aina välillä ja jonain päivänä toivon, että kertoisit meille mahdollisista uusista uutisista. Minulla on sellainen tunne, että hyvät ja ihanat asiat eivät todellakaan ole tässä. Kaikkea hyvää sinulle!!!!!! T. Annis P.S. Sen toisen blogin osoite hukkasin. Ja sen myötä sen lukeminen jäi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) En minä valitettavasti kyllä taida syödä kovin ihanteellisesti nytkään, määrät vain on pienempiä. :/

      En kyllä sanoisi, että tämä on millään lailla omaa ansiotani, minä pystyin lähinnä ahdistuneena möllöttämään kotona. Oikea lääkitys onnekseni korjasi sen, mikä aivoissani oli vialla ja olen siitä kyllä aivan mielettömän kiitollinen! Netissä on paljon masennuslääkkeitä vastustavia kirjoituksia ja varmasti heidän kokemuksensa ovat ihan oikeita, mutta toivoisin, että hiukan huomiota saisi myös se, että joillain meistä se yksi pieni pilleri päivässä voi oikeasti muuttaa aivan kaiken!

      Niissä kammottavissa vuosissa on ainakin se hyvä puoli (sen lisäksi, että ne ovat ohi!), että ainakin toistaiseksi osaan todella arvostaa sitä, mitä minulle nyt on! Toivottavasti sinunkin elämässäsi kaikki on vielä hyvin!

      Yritän kirjoitella aina silloin tällöin, mutta en lupaa mitään! :)

      Kosmetiikkablogi on kuollut ja kuopattu, ei sen pitäminen ollutkaan kivaa, vaan minusta tuntui koko ajan kuin olisin huonosti valmistautuneena tentissä! :D

      Poista
  6. Minunkin pitää tulla hehkuttamaan muiden jatkoksi! Olen niin onnellinen puolestasi. Luin blogiasi todella tiuhaan joskus 2011-2013, kun itse pidin blogia, ja sen jälkeen erittäin satunnaisesti. En ollut uskoa silmiäni, kun tulin käymään ja luin kirjoittamasi tekstin! Harvoin olen tuntemattoman ihmisen puolesta näin onnellinen. Nauti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinullekin, ihanasti sanottu! :) Ihanaa elämää myös sinulle! :)

      Poista
  7. Ihanaa lukea tekstiäsi! Kaikkea hyvää sinulle jatkossakin! <3

    VastaaPoista
  8. Nyt on mörökölli vienyt ainakin kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näköjään...! Mitäköhän niille on tapahtunut?! Kiitti tiedosta! :)

      Poista